Huippufanaatikko Euroopan lähihistoriasta, Slobodan Milosevic, piti puolustuspuheensa Haagin sotarikosoikeudessa.
Hän kuvaili itseään rauhanrakentajaksi, joka yritti suojella yhteistä serbikansaa. Sen kimppuun oli hyökätty muun muassa Kroatiassa ja Bosniassa. Hän rahoitti ja aseisti veljien puolustusta, mikä ei merkinnyt yritystä luoda etnisille serbeille pyhää Suur-Serbiaa.
Milosevic ei voi kuvitella, että Bosnian serbiarmeijan komentaja Ratko Mladic olisi saattanut antaa Srebrenicassa käskyn tuhansien muslimimiesten ja -poikien ampumisesta. Mladic ja psykiatri-runoilija Radovan Karadzic ovat kunnian miehiä, joiden ei ole syytä osallistua Haagin farssiin.
Milosevic syytti länsivaltoja ja niin sanottua kansainvälistä yhteisöä Jugoslavian liittovaltion hajottamisesta, mikä oli se varsinainen rikos. Koko oikeusprosessi on historian vääristelyä, jonka takana on viime kädessä Yhdysvaltain poliittinen ja sotilaallinen voima. Valeilla peitellään Naton rikoksia Kosovossa.
Vaikka historian vääristelyssä olisi hitusen perää, Milosevic istuu lopun ikäänsä vankilassa. Hän elätteleekin kai toivetta saavuttaa marttyyrin sädekehä edes serbien historiankirjoissa.
Serbiassa oikeudenkäyntiä seurataan yhä vaihtelevalla mielenkiinnolla, ja vielä löytyy niitä, jotka joutuvat Milosevicin lumoihin. Radikaalien ruokkima yltiöpatriotismi leimahtaa.
Osa kansasta katsoo myös, että Serbian mainetta olisi syytä puhdistaa edes joiltain osin, mutta Milosevicin puheenvuorot eivät taida siihen yltää. Osalle mies on kiusallinen puolustusasianajaja.
Serbialaisen median kommenteissa sanotaan, että Milosevicin puolustautuminen oli poliittinen puheenvuoro menneisyydestä. Lehdistö on siirtymässä yhä enemmän sille kannalle, että mies voitaisiin jo ehkä hieman unohtaa. Hän ei ole kuitenkaan ruvennut ainakaan julkisesti kaipaamaan Serbian ortodoksikirkon lähempään yhteyteen.
Fanatismilla ei ole silti hätäpäivää. Se otti jälleen uusia kierroksia Lähi-idässä. Israelin hallituksen edustajat syyttivät suoraan Syyriaa osallisuudesta Etelä-Israelissa tehtyyn uusimpaan murhaiskuun. Syyriaa uhataan sotilaallisilla seurauksilla, koska palestiinalais-islamilaisia äärijärjestöjä ei ole yritetty ajaa ulos Damaskoksesta.
Juutalainen kansakunta on revitty ja uupunut vuosikymmeniä kestäneestä väkivallasta, ja äärioikeiston uskonnollisten fanaatikkojen vaikutusvalta uhkaa piirun verran maltillisempaa hallitusta.
Irakissa teloitettiin joukko nepalilaisia ihmisiä siksi, että he olivat tulleet maahan siivoajiksi. Heidän tappajansa ilmoittivat viestissään sionisteille ja amerikkalaisille, että Jumala ei meitä tästä murhatyöstä soimaa. He ajavat mielestään Irakin kansan perimmäisiä ja islaminuskon globaaleja etuja.
Vähän sivistyneemmissä ympyröissä New Yorkissa ylistetään urakalla Yhdysvaltain sotilasmahtia ja sen republikaanista ylipäällikköä maailman vapauden airueeksi ja kiitetään Jumalaa maan ja kansan asemasta ihmiskunnan johtotähtenä.
Terrorikampanjan kourissa kärsivällä Venäjällä puolestaan kysellään yhä useimmin, kuka tai ketkä ovat päävastuussa siitä politiikasta, jonka tien päässä on 132 lapsen kaappaaminen, ehkä kuolema. Tai edes heidän mielensä vaurioittaminen. Jumalisuuden pyhittämä kansalliskiihko on taas korkein inhimillinen arvo.