Tyrmistys eri puolilla oli kova, kun George W. Bush valittiin Yhdysvaltain ykkösmieheksi vielä neljäksi vuodeksi. Miten on mahdollista, että hypervaltion johtoon valittiin mies, jonka ominaisuudet viittaavat kaikkialle muualle paitsi tähän tehtävään?
Kuitenkin kävi niin kuin kävi. Pitäisikö vaihtaa kansa? Samalla tavalla taivasteltiin, kun Ronald Reagan valittiin, ei vain kerran, vaan kahdesti.
Kun malttaa ajatella tarkemmin, Yhdysvaltain demokraatit saavat katsoa peiliin. Kuvastimeen saavat kurkistaa niin Massachusettsin osavaltion korkein oikeus ja elokuvaohjaaja Michael Moore, puhumattakaan itse presidenttiehdokas John Kerrystä.
Jokainen saa olla omaa mieltään Bushin kyvyistä. Kerry olisi kiistatta ollut vanhalle mantereelle mieluisampi presidentti. Tulevasta ei silti kannata tehdä johtopäätöksiä vain menneen perusteella. Tästä varoittaa kaksi seikkaa; Bush voitti nyt oikeasti ja toiseksi hän väisti isänsä kohtalon ja tuli valituksi uudelleen. Toisen kauden psykologinen lähtökohta voi olla erilainen.
Mistä prosenttiero 51-48 sitten syntyi? Politiikka noudattaa omia lakejaan, ja niiden mukaan yksi plus yksi ei ole välttämättä kaksi. Kun Kerryn kotiosavaltion Massachusettsin korkein oikeus hyväksyi viime vuonna homoavioliitot, se teki inhimillisesti katsoen ymmärrettävän päätöksen.
Ratkaisu oli poliittisesti taivaan lahja republikaaneille. Homoliittojen salliminen tai kieltäminen ei ole tärkein asia maailmassa, mutta Massachusettsin päätös teki siitä ison vaaliteeman. Ainakin 11:ssä osavaltiossa lähti lumipallon lailla liikkeelle aloite kieltää homoliitot. Aloite meni läpi niissä kaikissa, jopa länsirannikon vapaamielisessä Oregonissa. On helppo arvata, kumpaa ehdokasta aloitetta tukeneet äänestivät.
Michael Mooren elokuva Fahrenheit 9/11 sai demokraatit liikkeelle ja ulkomaailman luulemaan, että Bush olisi sillä kaadettu. Samalla se kuitenkin jakoi perusamerikkalaisia. Vakiintuneessa kaksipuoluemaassa vaalit ratkaisee se, kuka saa taakseen enemmän liikkuvia äänestäjiä. Fahrenheitilla voi olla elokuvallisia ansioita, mutta poliittisesti se tuotti Kerrylle enemmän haittaa kuin hyötyä. Asiaa paisutti se, että Moore heilui kampanjassa kuin heinämies. Perusamerikkalaiset suhtautuvat ristiriitaisesti viihdemaailman tähtiin, joista useimmat ovat demokraatteja.
Suurin vaalituloksen selittäjä on jäänyt vähemmälle huomiolle. Syyskuun 2001 terrorista on jo kolme vuotta, mutta se teki yhtä kaikki näistä vaaleista terrorismivaalit. Vaa'assa painoi enemmän oma turvallisuus kuin etäsota Irakissa. Irakista ei ole tullut Vietnamin sodan kaltaista tv-sotaa. Siinä ei ole kaatunut niin paljon omia poikia, että kotirintama olisi vaihtanut presidenttiä.
Eteenpäin katsottuna vaalitulos tuottaa demokraateille paljon päänvaivaa. Palatakseen valtaan puolueen on uudistuttava. Demokraattienemmistöinen pinta-ala on kutistunut koillis- ja länsirannikoille sekä suurten järvien osavaltioihin. Muu mantere on republikaanista punaista merta.
Republikaanien yhä tiukentunut ote näkyy eniten satajäsenisessä senaatissa, jossa jaossa oli taas kolmasosa paikoista. Puolueen enemmistö vahvistui neljällä, ja sillä on nyt 55 paikkaa. Demokraatit kokivat pahimman järkytyksensä Etelä-Dakotassa, missä senaatin vähemmistöjohtaja, presidenttiehdokkaanakin mainittu Tom Daschle hävisi.
Republikaanit vahvistivat asemiaan senaatissa etenkin eteläisissä osavaltioissa. Republikaanit ovat ottaneet parissa vuosikymmenessä mahtipuolueen aseman etelässä, demokraattien historiallisella kotikentällä. Muutos johtuu etelän voimakkaasta talouskasvusta. Se on tuonut etelävaltioihin uusia, enimmäkseen republikaaneja äänestäviä asukkaita.
Presidentinvaalien tulos osoitti, että pystyäkseen voittamaan seuraavan demokraattiehdokkaan on oltava kutakuinkin Kerryn vastakohta. Hänen on mieluiten tultava etelästä ja hänellä on oltava vahva uskonnollinen silaus. Poliittiselta linjaltaan hänen on oltava ns. uusi demokraatti. Kerry ei täyttänyt kriteereistä kunnolla yhtään. Kerryn suurin kompastuskivi oli kuitenkin päättämättömyyden leima.
Voittajatyypin tunnusmerkit on demokraateista parhaiten täyttänyt Bill Clinton. Vuoden 1992 kampanjan aikana hän vielä lisäsi uskottavuuttaan Amerikan sydänmailla antamalla panna toimeen mielisairaan murhaajan kuolemantuomion. Tämä karmii eurooppalaista selkäpiitä, mutta on arkirealismia Amerikassa. Michael Dukakis hävisi 1988 George Bush vanhemmalle, kun republikaanit tekivät tv-mainoksen murhaaja Willie Hortonista, jonka Dukakis oli päästänyt vapaalle jalalle. Samalla tavalla republikaanit käyttivät nyt tv-mainosta, jossa oli Osama bin Laden ja kuvia terrori-iskuista.
Vaalitulosanalyysin perusteella Valkoiseen taloon tuskin mahtuu toista Clintonia. New Yorkin osavaltion senaattorista Hillary Clintonista on näillä näkymin vaikea ellei mahdoton leipoa voittajaa. Jos rouva Clinton mielii Valkoiseen taloon, hänellä on edessään raju imagonrakennus. New York Timesin kolumnisti Nicholas Kristof kirjoitti, että Hillaryn aika voisi koittaa 50 vuoden päästä.
Esille nouseekin ensimmäiseksi Kerryn aisapari John Edwards. Hän edustaa etelää ja on muutoinkin kuin Clintonin toisinto.