STTK:n pääsihteerin Seppo Junttilan ajatus ammattiyhdistysliikkeen ja älymystön yhteisen valtuuskunnan perustamisesta vastavoimana Evalle kasasi nopeasti suuren tukijoukon. Ajatus onkin hyvä, mutta miksi ihmeessä palkansaajat kavahtivat vasta nyt?
Vastavoimasta on jaariteltu siitä saakka, kun Eva vuonna 1974 perustettiin, mutta mitään konkreettista ei ole saatu aikaan. Vain työnimi Aatami elää, mutta sen takana ei ole juuri mitään.
Kannatuspuheenvuorot eivät enää riitä, vaan ay-liikkeen ja mahdollisen älymystön puolelta vastavoiman synnyttäminen vaatii organisoitua toimintaa, kannanottoja ja tutkimusta.
Ilman sitä voimakkaasti kantaa ottava ja julkisuudessa esityksensä oivallisesti lanseeraava Eva vetää palkansaajia pian kuin pässiä narussa.
Evasta on tullut maalle toinen hallitus, joka johtaa yhteiskunnan ideologista keskustelua kaikessa rauhassa. Toisenlainen kommentointi on tähän asti ollut kuin kärpäsen ininää.
Yhtä aikaa kun Eva ja Elinkeinoelämän keskusliitto paistattelevat päivää julkisuudessa, eletään palkansaajapuolella kuin ennen muinoin. Kiltin tytön rooli vie viimeisetkin mahdollisuudet vaikuttaa Suomen ja suomalaisen palkansaajan tulevaisuuteen.
Evan kuuluisa, työntekijöiden ihon kanalihalle saanut, raaka raportti sai julkisuutta ansaitusti. Sen sisällöstä käydään kahvipöytäkeskustelua, mutta pelkän tuomion sijaan palkansaajapuolen pitäisi laatia vastaavantasoisen joukon puheenvuoro perusteluineen.
Maailma ei ole entisensä, mutta se ei saa tarkoittaa kaiken nielemistä. Ay-liikkeellä täytyy olla visioita tulevaisuudesta, jossa työ tuntuu mielekkäältä.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen nykyinen rooli ei ole riittävä. Johtaja Jukka Pekkarisen laitoksen on otettava muutama reipas askel eteenpäin, jos se haluaa olla yhteiskunnallisen keskustelun toinen osapuoli.
Kuka sitten olisi vastavaltuuskunnan keulakuva? Ammattiyhdistyspamppu tai poliitikko ei käy, ei ainakaan nykyvaikuttaja.
Mutta miten olisi professori Juha Siltala, Työelämän huonontumisen lyhyen historian kirjoittaja? Siltala tuntuu olevan suomalaisessa yhteiskunnassa ainoa ajattelija, joka on nähnyt työntekijöiden tilan.
Hän ruotii rajusti yrityksiä, jotka keinoja kaihtamatta pitävät osakkeittensa kurssit nousussa ja tuloskunnon huipussa. Eikä enää riitä, että tulos on plussalla, vaan sen pitää olla joka päivä enemmän plussalla.
Myös työelämän tutkija, filosofian tohtori Pekka Himanen on sanonut painavia ajatelmia työyhteisön tulevaisuudesta.
Siltalan kirjassa palkansaajat saivat puheenvuoron. Yli sata työntekijää todistaa, millaista työelämässä nykyään on. Todistukset ulkoistamisista ja uupumisista ovat vankkoja ja rankkoja.
Eihän se enää ole mikään uutinen, että yhtiö kuin yhtiö on valmis roudaamaan tuotantonsa Kiinaan, jos se ikinä on mahdollista. Se mitä se jättää jälkeensä, on turhan tuttua usealle suomalaiselle.
Elämän perusarvoille ei ole enää käyttöä. Koti, perhe ja vapaa-aika, pyh, mitäs se nyt on. Nyt mennään niin kuin pomot määrää. Sen tien päässä ei kenelläkään ole hyvä olla: kun työ ei luista, jäävät taloudellisetkin tulokset heikoiksi.
Työstä pitäisi jäädä aikaa ja voimia myös vapaa-ajan viettämiseen. Työ on meille tärkeää ja aivan liian kallisarvoista jätettäväksi markkinatalouden hoidettavaksi.