Jos nyt oikein ripeisiin toimiin ryhdytään, niin kenties vielä melkoinen joukko Karjalan evakoitakin saadaan vielä kerran pakkaamaan nyyttinsä ja jättämään rakas kotikontunsa. Sellaiset ovat nimittäin näkymät, että perukalla asuvan vanhuksen turvallisen elämänehtoon järjestäminen on mahdotonta.
Kainuun maakunnan sosiaali- ja terveysjohtaja Tuomo Pääkkönen sanoi maakuntaradion haastattelussa suoraan, miltä nopeasti ikääntyvän maakunnan tulevaisuus näyttää virkamiehen silmin: vanhusten on tulevaisuudessa pakko asua lähempänä palveluja.
Pääkkönen luetteli kylmääviä lukuja. Nyt Kainuussa on 8 000 yli 75-vuotiaista, mutta vuonna 2030 jo 14 000.
Tuolloin -- vain parinkymmenen vuoden päästä -- Kainuu on menettänyt taas maalikyliin muuttaneina taas tuhansia työikäisiä. Niinpä kasvava vanhusjoukko pitäisi hoitaa kolmannesta pienemmällä porukalla kuin nyt.
Suomalainen voi vapaasti valita asuinpaikkansa. Maaseudulla tiedetään, että puheet alueellisesta tasa-arvosta ja palveluiden turvaamisesta kaikkialla eivät ole olleet totta koskaan. Ei sitä maalla enää odotetakaan, mutta arvokeskustelun soisi ankeinakin aikoina käyvän vilkkaana. Mitä peräkylän asukas voi oikeutetusti vaatia yhteiskunnalta?
Kun Kainuussa ja monessa muussa maan kolkassa lasketaan kalpein kasvoin vanhustenhuollon kuluja, pitää tulevaisuutta arvioida muutenkin kuin euroja ynnäten. Miten vanhukset aiotaan saada pois punaisista tuvistaan sorateiden varsilta?
Lunastaako kunta tai valtio mummon mökin vai vaihtaako sen ilman välirahaa rivitalon pätkään kirkolla? Moni maaseudun vanhus kituuttaa todella pienen eläkkeen turvin ja pärjää joten kuten vain siksi, että asuinkulut ovat lähes olemattomat.
Miten suhtaudutaan ikäihmisiin, jotka eivät salotöllistään kirkonkylän tai kaupungin asuntoon lähde? Palvelut voidaan tietenkin hinnoitella niin kalliiksi, ettei syrjässä asuvalla ole varaa niihin. Jos palveluauto ei pihaan maksamattomien laskujen takia enää kaarrakaan, kyllä sitten aikanaan järjestyy se viimeinen kyyti, tummassa komeassa autossa pötkötellen.
Ihmisen pitää saada vanhanakin asua siellä, missä hänellä on hänen itsensä mielestä hyvä olla. Muiden mielipiteitä ei täysivaltaisen ihmisen osoitteen valinnassa tarvita.
Virkamiehet toimivat niissä raharaameissa, jotka päättäjät laativat. Ikuisuuskeskustelu siitä, riistääkö kaupunki maaseutua vai lypsääkö maaseutua kaupunkia ei tuo ratkaisua vanhustenhoidon ongelmiin. Jospa vain poliitikkojen puheet muuttuisivat euroiksi ja teoiksi, niin arvokas ja turvallinen elämän ehtoo järjestyisi oitis sekä Töölön että Tuhkakylän ikääntyville.
Tuomo Pääkkönen toivoo, että taajamaan, pois peräkylän reservaatista houkuteltu ikääntynyt voi kohdata normaalissa elämässään myös nuorempaa väkeä. Yksinäisyys on kuitenkin vanhusten ongelma asuinpaikasta riippumatta.
Eivät vanhukset ylitsevuotavan yhteisöllisyyden takia maaseudulle halua jäädä. He ovat nähneet jo kauan sitten sen, mistä maisteri Leena Vuorinen kertoo väitöskirjassaan: maallakaan ei puhalleta yhteen hiileen, sosiaaliset raja-aidat ovat korkeat ja jotkut vanhuksista jäävät kaiken ulkopuolelle.
Vuorinen osuu asian ytimeen todetessaan, että vaikka osa vanhuksista tyytyy vapaaehtoisesti yhä vähempään, se ei oikeuta yhteiskuntaa olemaan tarjoamatta palvelujaan myös heille.
***
Kainuun väkiluvuksi kirjattiin huhtikuun lopussa jo alle 83 000. Maakunnassa muuttovoittoa sai vain Sotkamo. Suunnan muuttamiseksi tarvittaisiin monta Talvivaaraa ja vielä muutama Vuokatti päälle.