Kaikki me vanhenemme, vanhoina sairastumme ja tarvitsemme hoivaa. Viime aikoina on pohdittu sosiaali- ja terveydenhuollon lisääntyviä kustannuksia. Niiden syynä on juuri se, että ikääntyneet tarvitsevat sairauksiinsa paljon hoitoa ja jokapäiväiseen elämäänsä paljon apua. Kun vanhusten osuus väestöstä kasvaa, hoiva- ja hoitokustannukset kasvavat.
Aiempina vuosikymmeninä suomalaisten odotettavissa oleva elinikä kasvoi siksi, että asumisolot, hygienia ja ravinto parantuivat. Parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa eliniän kasvusta lankeaa ansio lääketieteen huimalle kehittymiselle. Suomalaisten korkea ikä on suuri saavutus, josta meidän kannattaa olla ylpeitä. Ikääntymisen merkitystä ja arvoa pohdiskeli muun muassa Liisa Jaakonsaari erinomaisessa kirjoituksessaan viime viikolla (Kalevan kirjoittajavieras 6.3.).
Miksi ikääntyneet sairastavat enemmän? Kyseessä on elämän luonnollinen kulku. Ihmisen osa on sama kuin muidenkin elollisten yksilöiden: maallinen vaellus päättyy jokaisen kohdalla. Ennemmin tai myöhemmin.
Kun lääketiede on keksinyt antibiootit, keuhkokuume, angiina tai virtsatietulehdus voidaan hoitaa. Sydänlääkkeet, sepelvaltimoiden pallolaajennukset tai ohitusleikkaukset antavat tänään lisävuosia niille, joille ei ollut hoitoa vielä 1960–70-luvuilla. Nivelproteesien ansiosta ikääntyvä ei menetä liikuntakykyään ja jää vuoteeseen hiljalleen hiipumaan pois. Monet psyykelääkkeet antavat sairastuneelle toivoa elämään.
Mutta hoitoa ei ole kaikkeen. Niin kutsutut muistisairaudet eli dementia on hitaasti tappava tauti, johon ei vielä ole parantavaa hoitoa. Kaikkia syöpämuotoja ei voida parantaa, ja muiden sairauksien sekä iän raihnaannuttaman ihmisen syövän hoidot ovat jo yleiskunnon vuoksi rajallisia. Kun nämä joskus tulevaisuudessa osataan hoitaa, vastassa on jokin muu sairaus. Johonkin ihmisen on kuoltava.
Viime viikkoina on keskusteltu varsin kriittisesti saattohoidosta. Muun muassa viranomaiset ovat antaneet lausuntoja, että kunnat ovat laiminlyöneet saattohoidon järjestämisen. Tämä ei voi olla koko totuus.
Suomessa kuolee vuosittain noin 50 000 ihmistä. Osa kuolee erilaisissa tapaturmissa, osa saa äkillisen sairauskohtauksen, osa päättää elämänsä itse. Suurin osa kuolemista tapahtuu terveyskeskusten tai sairaaloiden vuodeosastoilla, johon heidät on otettu vaikean sairauden pahentuessa. Osa saa kuolla omassa kodissaan, vanhainkodeissa tai palveluasumisyksiköissä. Elämä vain hiipuu pois.
Ylivoimaisesti suurimman osan kohdalla kuolema on odotettu. Omaisten tai hoitohenkilökunnan antama hoiva on asianmukaista, ymmärtävää, tukevaa, myötäelävää. Se on saattohoitoa ja sitä meillä osataan.
Kritiikki kohdistuneekin eniten siihen, että täydessä ymmärryksessä olevan kuolevan potilaan kohdalla kivun hoito ei ole aina kunnossa. Kivulias kuolema on usein syöpäkuolema, joita Suomessa tapahtuu nykyisin vuosittain noin 11 000. Kaikki syöpään kuolevat eivät välttämättä ole kivuliaita, osa on, ja heidän hoitonsa ei aina ole kunnossa.
Kivuliaita elämän loppuaikoja on joka tapauksessa niin suuri määrä, että erillisten kipu-saattohoitoyksiköiden perustaminen ei ole järkevää. Siksi vuodeosastoilla työskentelevien lääkäreiden tulisi osata hyvä hoito sekä siihen liittyvä henkinen tuki. Tehokas kivun hoito on varsin yksinkertaista, mutta silti osaamista puuttuu. Puuttuu myös lääkäreiden asenteiden korjaamista: kuoleva kivulias syöpäpotilas ei koskaan ole vahvojen kipulääkkeiden väärinkäyttäjä.
Saattohoitoon liittyy myös kysymys kuolinavusta, eutanasiasta. Joissakin Euroopan maissa aktiivinen kuolinapu on sallittu tiukoin rajauksin.
Suomessakin tätä on esitetty muun muassa tilanteissa, joissa täydessä ymmärryksessä oleva parantumattomasti sairas toivoo kuolevansa. Kysymys eutanasiasta hipoo raskaasti perinteisen lääkärin etiikan rajoja elämän puolustamisesta kaikissa olosuhteissa. Elämä on myös itseisarvo, jonka katkaiseminen jonkun ulkopuolisen toimesta on tavallisissa oloissa rikos.
Jos aktiivinen kuolinapu hyväksyttäisiin esimerkiksi juuri parantumattoman ja kivuliaan syöpäpotilaan kohdalla, tämä herättäisi heti uusia kysymyksiä. Parantumattomasti sairaita ovat myös dementiaan sairastuneet, ikääntyneet skitsofreniaa sairastavat tai esimerkiksi diabeetikot. Onko dementikko kivulias? Onko psyykesairaan jatkuva paha olo verrattavissa kovaan kipuun? Miten voitaisiin varmistua siitä, mikä on heidän vakaa tahtonsa? Jos he eivät itse voi ilmaista tahtoaan, tekisikö sen omainen, virallinen edunvalvoja vaiko oikeusistuin?
Entä jos vakaa tahto muuttuisi viime hetkellä, kun paluuta ei enää ole – onhan elämänhalu kuitenkin ihmisen vahva vietti? Onko kivulias potilas niin psyykkisesti vahvassa kunnossa, että kuolinaputoive on varmasti hänen omansa, eikä jonkun toisen johdattelema? Miten tilanteen kokisi lääkäri tai hoitaja, jotka vuosikymmenten ajan ovat yrittäneet hoitaa hyvin potilaansa terveyttä, mutta nyt joutuisivat auttamaan potilasta kuolemaan? Vai pitäisikö kouluttaa erityisiä kuolinavun erikoislääkäreitä?
Kysymyksiä on lukemattomia, mutta johdattelen tämän kirjoitukseni vielä varsinaiseen science fiction -kuvaan. Alussa viittasin ikääntyneiden ihmisten hoidon ja hoivan tarpeeseen sekä siitä johtuviin kustannuspaineisiin. Mikähän voisi olla kuolinavun käyttöönoton merkitys yhteiskunnan kustannuksiin? Jo tämän vuoksi: eutanasialle ehdoton ei!
Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri.