Tuoreimmassa Ulkopolitiikka-lehden numerossa (4/2005) törmää mielenkiintoiseen artikkeliin EU:n ulkosuhteiden tilasta. Sen kirjoittaja, Ulkopoliittisen instituutin tutkija Hanna Ojanen, kiteyttää näkemyksensä raikkaalla tavalla, jota moni ei ehkä ole tullut ajatelleeksi:
"Vaikka unionin sisäpuolella natisee, ei unionin tila kaikilta osin ole onneton. Unionilla on selkeämmin kuin koskaan ennen ryhdikäs ulkoinen olemus (...) Ehkä hieman hämmästyttävästi juuri EU:n kansainvälinen, ulko- ja turvallisuuspoliittinen ulottuvuus on ollut se, missä unioni on viime vuosina parhaiten menestynyt. Unioni on kehittynyt niin pitkälle, ettei paluuta aikaan ilman unionia kansainvälisenä toimijana enää ole."
Onko tutkijan kuva unionin nykyisestä roolista liiankin myönteinen ja mihin se perustuu?
Ensimmäinen perustelu on enemmän tai vähemmän psykologinen. Eurobarometrit nimittäin kertovat, että samaan aikaan kun EU-kansalaiset ovat jotensakin turhautuneita tai kyllästyneitä unionin nykytilaan, niin sen ulko- ja turvallisuuspolitiikka saa kuitenkin melkoisesti kannatusta. Se kuuluu niihin harvoihin politiikan alueisiin, jossa kansalaiset toivoisivat unionilta enemmänkin kuin mitä se on tähän mennessä saanut aikaan.
Barometrin tulosta voidaan tietysti myös vähätellä sillä, että kansalaisten on helppo kannattaa "turvallisuutta" sitä sen kummemmin analysoimatta. Etenkin kun se ei näytä tulleen maksamaan mitään tai ei ainakaan paljon, Ojanen myöntää. Mutta kansalaisten perussuhtautuminen on joka tapauksessa perusmyönteistä.
Ihmiset saattavat tuntea itsensä EU-kansalaisiksikin ennen muuta suhteessa ulkopuoliseen maailmaan.
Ojasen mielestä EU:sta on tullut "huomattava tekijä maailmanpolitiikassa".
Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että sen tähänastiset yhteiset linjanvedot ja saavutukset olisivat jotenkin hohdokkaita vaan sitä, että siitä on tullut myös muiden silmissä vakiintunut toimija ja partneri, jolta odotetaan ja toivotaan osanottoa ja kannanottoja maailman kaikissa kysymyksissä ja kriiseissä. Näin siitä huolimatta, että unionimailla on usein suuria vaikeuksia muotoilla yhteistä kantaa.
Samaan aikaan EU:lla on maailmalla "aika hyvä maine" maltillisena ja harkitsevana osapuolena. Osittain tämä johtuu Ojasen mielestä tietenkin siitä, että unioni ei ole vielä ennättänyt mainettansa täysin tärvelemään.
Se ei ole enää pelkästään taloudellinen ja poliittinen toimija, vaan käyttää myös omia sotilaallisia voimavaroja ja toimii oman alueensa ulkopuolella.
Ojanen luettelee toistakymmentä erilaista sotilas- ja siviilioperaatiota kolmessa eri maanosassa, jotka EU on polkaissut parissa vuodessa pystyyn: Makedoniasta Kongoon, Bosniaan, Acehiin, Georgiaan ja viimeksi Gazan kaistan etelärajalle sekä palestiinalaisvaaleihin.
EU:lla on samalla maine, jonka mukaan se kunnioittaa yhteisesti hyväksyttyjä kansainvälisiä normeja sekä kuuntelee ja kunnioittaa muita osapuolia. Tämä kaikkineen mahdollistaa sen, että EU "voi myös edistää monimuotoista turvallisuusajattelua", mikä saattaa poiketa yhden toimijan - kuten Yhdysvaltain - asialistan diktatuurista.
Ojanen muistuttaa toisaalta, että kärsivällisen jähmeyden kääntöpuolena voidaan tietysti nähdä unioni hitaana ja heikkona toimijana, joka ei kykene tekemään konkreettisia päätöksiä silloin kun niitä tarvitaan.
Tutkija näkee silti EU:n potentiaalisesti muita legitiimimpänä ja vahvempana toimijana. Muut kun ovat yksittäisiä itsekkäitä valtioita sekä Etyjin tai Afrikan unionin kaltaisia järjestöjä, joilla on tunnetut puutteensa.