Viimeisen puolen vuoden aikana Suomessa on lukuisissa seminaareissa pohdittu, miten kymmenen vuotta EU:n jäsenenä ovat maata muuttaneet. Noissa tilaisuuksissa on puhuttu eurosta, korkotasosta, opiskelijoiden liikkumisesta, maataloudesta, rakennerahastoista ja muista kiistämättömän tärkeistä asioista. Lisätään noiden perään yksi vähän huomiota saanut muutos, joka liittyy asenteisiin. Kyse on oikeastaan suhtautumisesta itseemme. Muutos on pieni mutta havaittava.
Vielä ennen unionijäsenyyttä ja vähän sen alkamisen jälkeenkin meillä puhuttiin "Eurooppaan lähtemisestä" tai vaikkapa "Euroopassa asumisesta" kummallisessa merkityksessä. Nuo sanonnathan tarkoittivat, että Eurooppa on muualla kuin täällä, jossakin noin parin tuhannen kilometrin päässä. "Eurooppa" merkitsi useimmiten Keski- ja Etelä-Eurooppaa tai Länsi-Eurooppaa.
Suomi ei noiden puheiden perusteella ollut varsinaista Eurooppaa vaan jotain siihen löyhästi kuuluvaa vaihettumisvyöhykettä. Maantieteellisesti tiesimme kuuluvamme tuohon maanosaan, mutta kulttuurisesti olimme ulkopuolisia. Sitä ajattelutapaa myös itse pidimme yllä.
Vielä viime vuosikymmenellähän "eurooppalaisuutta" esiteltiin meille jonkinlaisena ihailtavana elämänmuotona, josta sopi ottaa mallia. Meille kaupiteltiin milloin "eurooppalaista liikennekulttuuria", milloin taas "eurooppalaisia käytöstapoja" poskisuudelmien ja miesten hajuvesien kera.
Subarktisen viikonloppujuopottelun sijaan meille myös tarjottiin "eurooppalaisia juomatapoja", lasillista tai kahta punaviiniä hyvän ruoan kanssa. Tuotakaan hokemaa ei juuri enää kuule - ehkä siksi että vaikka tarkoitus oli hyvä, lopputulos oli fiasko. Monet ymmärsivät "eurooppalaiset juomatavat" kohtalokkaasti väärin: viinit otettiin siihen asti juotujen väkevien juomien päälle, ei tilalle, mikä vieläkin näkyy alkoholinkulutustilastoissa.
Näyttää joka tapauksessa käyneen niin, että Euroopan raja ei meidän mielissämme enää ala Tanskan salmista tai Saksan pohjoisrajasta. Eurooppa ei myöskään idässä lopu, kun Saksasta mennään Puolaan tai kun saavutaan Hegyeshalomin asemalle Itävallan ja Unkarin rajalla.
Euroopan entiset sosialistiset maat alkavat vähitellen näyttää nekin samalta Euroopalta, eivät enää itäblokilta. Samalla korjaantuu muutama sodanjälkeisen historian harha, sillä esimerkiksi unkarilaiset itse ovat pitäneet itseään aina nimenomaan keskieurooppalaisina.
Suomalaiset itsekin näyttävät viime vuosina omaksuneen ajatuksen, että olemme eurooppalaisia siinä kuin espanjalaiset, italialaiset tai saksalaisetkin. Emme samanlaisia, mutta yhtä eurooppalaisia kuin nuo muutkin.
Viime vuosien kestopuheenaiheita on ollut se, pitäisikö tähän maanosaan saada luotua erityinen eurooppalainen identiteetti. Sitä on samaan tapaan kuin eurooppalaista johtajuutta huudeltu EU:n tiivisteaineeksi niinä aikoina, kun unionin perusrakenteet näyttävät natisevan ja päättäjät sortuvan kansalliseen itsekkyyteen. Eurooppalaisen identiteetin puutteen on sanottu selittävän sitäkin, miksi kansalaiset niin laiskasti äänestävät yhteisen europarlamenttinsa vaaleissa.
Äkkiseltään toive eurooppalaisen identiteetin syntymisestä tuntuu aiheelliselta, mutta moni ajatusta myös kavahtaa. Kieltämättä yhteisen eurooppalaisen identiteetin rakentaminen kuulostaa vähän samalta kuin neuvostoihmisen luominen. Homo sovieticushan ei voinut olla venäläinen, armenialainen tai tataari vaan kansallisuudeton. Hänessä piti yhdistymän ihmiskunnan loistavimmat ominaisuudet: äly, voima, rohkeus. Pääosa näistä etukenossa seisovista hahmoista eli vain Neuvostoliiton propagandajulisteissa ja patsaissa. Pelkojen mukaan EU-Euroopassakin yhteinen identiteetti merkitsisi kansallisten kulttuurien hylkäämistä ja jonkin uuden, ylhäältä annetun ajattelutavan omaksumista.
Eurooppalaisen identiteetin puolestapuhujat tuskin ovat tuollaista edes tarkoittaneet, tai jos ovatkin, niin ovat viime vuosina joutuneet toiveitaan tarkistamaan. Ei EU-Euroopan kansalaisille syntynyt yhtenäistä identiteettiä silloin, kun yhteisöön kuului 12 maata, ei sen kymmenen vuoden aikana kun jäseniä oli 15, ja vielä mahdottomammaksi sen syntyminen muuttuu, kun jäseniä on pian 27.
Ehkä eurooppalainen identiteetti voi parhaimmillaan olla sitä, että tunnetaan toisten eurooppalaisten tavat, kulttuuri ja kielet ja osataan antaa niille arvoa. Sen ei tarvitse merkitä sinikeltaista tähtilippua joka salossa Nuorgamista Sisiliaan.
Halua monopolisoida eurooppalaisuus ja sen määrittely maanosasta löytyy yhä. Vaikka Euroopan nykyisen identiteetin sanotaan pohjimmiltaan perustuvan Euroopan ulkopuolella alkunsa saaneeseen kristinuskoon ja antiikin Kreikan rationaalisen ajatteluun, tuntuu erityisesti Ranskassa elävän vahvana näkemys omasta kolkasta eurooppalaisuuden tyyssijana.
Todiste tästä saatiin viikko sitten, kun Britannian pääministeri Tony Blair puhui Euroopan parlamentissa. Hän sai päällensä äänekästä mölinää, kun julisti olevansa intohimoinen eurooppalaisuuden puolestapuhuja. Vastaan huutajien joukossa oli ranskalaisia meppejä, joiden mielestä Blair puhui pötyä, koska oli torjunut EU:n budjettia koskevat Ranskan vaatimukset. Siis kuka on Ranskaa vastaan, ei voi olla Euroopan puolesta.
Ehkä eurooppalaisuuteen kuuluu, että tuollaiset harhatkin voidaan sietää.