Suomi on tänään EU-jäsenyyden ansiosta itsenäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Liittovaltiokehitystä kauhistelevien pitäisi muistaa, että EU:sta eroamisellakin on hintansa.
94-vuotias Suomi on itsenäisempi kuin koskaan. Kylmän sodan aikaan maamme ulkopolitiikkaan liitetty finlandisaatio, suomettuminen, on sullottu historian roskatynnyreihin ja olemme ottaneet paikkamme läntisen arvoyhteisön jäsenenä, jota myös kuunnellaan.
Euroopan unionin jäsenyys täyttää pian 17 vuotta. Jakso on ollut sekä sisä- että ulkopoliittisesti hyvin vakaata aikaa paria viime vuotta lukuun ottamatta. Maailmanlaajuinen talouskriisi on purrut Eurooppaa pahoin ja aiheuttanut turbulenssia, jonka vaikutukset näkyivät hyvin eduskuntavaaleissa viime keväänä.
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Suomi hakeutui nopeasti läntiseen viiteryhmään. EU-jäsenyyden motiivit löytyvät suurimmaksi osaksi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Rautaesiripun putoamisen jälkeen Suomi ei halunnut enää arvuuttelua kansainvälisestä asemoitumisestaan. Puolueettomuus vaihtui sotilaalliseksi sitoutumattomuudeksi.
1990-luvulla virallinen Suomi ymmärsi Eurooppaa ja sen valtiollis-poliittista arkkitehtuuria. EU:n tärkein tehtävä oli tuoda poliittista vakautta sotien runtelemaan maanosaan ja saada Saksa ja Ranska kaikkein ensimmäiseksi tulemaan toimeen keskenään.
Perussuomalaisten vaalimenestyksen jälkeen Suomessa on kainosteltu muistella Euroopan ideaa saatikka osoittaa sille ymmärrystä. Maailmanlaajuiseksi muodostunut talouskriisi uhkaa upottaa yhden euromaan toisensa jälkeen, minkä vuoksi EU näyttäytyy yhtäkkiä pelkkänä valtavana hintalappuna.
Valtiojohto sen enempää meillä kuin muuallakaan ei juuri muistuta EU:n juurista ja tarkoituksesta. Päinvastoin keskustelu juuttuu helposti kinasteluksi siitä, pitäisikö EU:n olla liittovaltio vai ei ja kuinka paljon yhteisvastuuta meidän pitää toisistamme kantaa.
Yhteisvastuu ja liittovaltio ovat käsitteinä menneet herttaisesti sekaisin. Yhdysvallat, esimerkiksi, on liittovaltio, joka ei ratsasta pelastamaan pulaan joutuneita osavaltioita. Kalifornia voi rauhassa ryvettää taloutensa ilman että Washingtonin herrat sillä päivänsä pilaavat.
EU puolestaan näyttää kehittyneen vahingossa toiseen suuntaan. Sen jäsenvaltioiden välille on kehittynyt yhteisvastuuta mutta ei liittovaltion rakenteita. Heikon talouspoliittisen koordinaation ja huonon budjettikurin vuoksi Kreikan mitättömän pieni kansantalous uhkaa upottaa koko jättimäisen laivan.
EU:n ja ennen muuta euromaiden kriisistä ei pitäisi olla vaikeaa vetää johtopäätöksiä. EU tarvitsee tiukempaa, ei löysempää keskinäistä yhteistyötä. Kehityksen voi demonisoida liittovaltioksi, jos niin haluaa.
Siitä voi kuitenkin olla varma, että Suomelle ja muille viennistä eläville pienille maille Euroopan poliittinen vakaus on kaiken vaurauden perusta. Ei ole mitenkään sanottua, että vakaus on yhtään helpompaa saavuttaa irrallaan EU:sta ja eurosta.
Ja jos irtautumisen valitsee, on hyvä selvittää myös irtautumisen kielteiset seuraukset.