Viime torstaina Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa liehuivat tähtiliput katujen varsilla. Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell oli laskeutunut hetkeksi kaupunkiin. Olihan käsillä merkkipäivä: Bulgarian ja Yhdysvaltain väliset diplomaattisuhteet täyttivät sata vuotta. Tai itse asiassa täyttävät vasta syyskuussa, mutta väliäkö sillä. Diplomaattisuhteita juhlittiin sofialaisella aukiolla molempien maiden sotilassoittokuntien säestyksellä, puheita pidettiin, ystävyysjulisteita painettiin.
Melko suureellinen operaatio, ottaen huomioon että joka maalla on diplomaattisia suhteita joka suuntaan. Mutta nyt Euroopassa eletäänkin aikoja, jolloin suureellisilla eleillä on käyttöä. Meneillään on kamppailu, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin maanosan sieluista.
Sofian entisen kommunistipuolueen päämajaa vastapäätä liehuvat nyt kaikkien Nato-maiden valtavat liput. Bulgariassa ollaan innoissaan ajatuksesta, että amerikkalaiset saattavat perustaa maahan tukikohtia. Parhaillaan valmistellaan bulgaaripataljoonaa kohti Irakia.
Bulgaria tuki sotaa Irakissa, ja ystävät palkitaan. Niin tehdään Puolassakin: presidentti George W. Bush itse laskeutuu matkallaan Pietarin 300-vuotisjuhliin muutamaksi tunniksi Krakovaan kiittämään puolalaisia aseveljiään. Kaupan päälle Amerikka lahjoitti vielä Puolalle siivun Irakia valvonta-alueeksi.
Kaikki tämä on osa uutta suurta peliä, jossa pääosia esittävät Yhdysvallat toisaalla ja Saksa-Ranska toisaalla. Naton voi tässä jo unohtaa; siitä on tullut vain yksi menneisyyden jäänne lisää.
Saksa ja Ranska järjestivät yhdessä viime viikon lopulla Sofiassa seminaarin, johon oli kutsuttu joukko tiedotusvälineiden edustajia eri puolilta nykyisiä ja tulevia EU-maita. Saksa ja Ranska ovat sinänsä tehneet tällaista yhteistyötä jo vuosia, siinä ei ole uutta. Mutta uutta on se, mitä nämä maat nyt roolistaan kertovat.
Viesti on yksinkertainen: Saksan ja Ranskan akseli on tullut takaisin. Nämä maat ovat ennenkin toimineet EU:n kehityksen moottoreina ja ne aikovat tehdä sen taas uudelleen. Väline tähän on Euroopan tulevaisuuskonventti.
Kesällä liittokansleri Gerhard Schröder ja presidentti Jacques Chirac pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, mihin pyritään. Perustettiin valmistelevia työryhmiä, ja molemmat maat vaihtoivat konventtiedustajikseen ulkoministerit. Marraskuussa tuli julki aloite unionin sotilaallisesta ytimestä. Ajatukset EU:n presidentistä ovat myös pitkälti samaa perua, samoin useimmat muutkin konventin puheenjohtajan Valery Giscard d'Estaingin tekemät johtopäätökset.
Näillä kahdella maalla on selkeä visio siitä, mitä ne toivovat. Ne tahtovat EU:n yhteisen puolustuskyvyn unionin ulkopolitiikan "kovaksi kärjeksi". Ne tahtovat EU:n muuttuvan näkyistä tiiviimmäksi ja tehokkaammaksi yhteisöksi, jolla olisi vahva ja näkyvä keulakuva, presidentti. Euroopan on pystyttävä muodostamaan oma mielipiteensä, joka menee yksittäisten maiden mielipiteiden yli. Unionin uskottavuus vaatii isoa remonttia.
Tämä kaikki halutaan nopeasti: konventin yksimielinen mielipide juhannukseen mennessä, hallitusten välinen konferenssi joulukuuhun Rooman huippukokoukseen mennessä.
Monelle maalle tämä tietää selviä vaikeuksia pysyä vauhdissa mukana, Suomelle niiden joukossa. Miten yhdistää liittoutumattomuus ja yhteinen puolustus? Niinpä Suomi on esittänyt varauksia, muutosehdotuksia, yrittänyt hidastaa vauhtia.
Esimerkiksi Pariisissa kaikki eivät tätä hyvällä katso. Suomen tapainen asenne on ongelma. Etenkin, jos päätöksiä aiotaan estää tai torjua, mihin yksimielisyyden vaatimus antaa mahdollisuuden. Pariisin hallituskortteleissa elää käsitys, että tällainen muita hidastava maa pitäisi pystyä viheltämään ulos pelikentältä kuin jalkapallo-ottelussa. Päätöksiä yksinkertaisesti tarvitaan, eikä niitä pidä estää.
Lyhyesti sanoen Suomen uudelle hallitukselle ja sen varovaiselle EU-linjalle on luvassa vaikeuksia. EU nimittäin taisi muuttua jo, ennen kuin sitä ehdittiin edes huomata.
Moni EU:n uusista jäsenmaista Sofiaan tullut toimittaja oli tehnyt saman analyysin: heidän maansa ovat tavallaan puun ja kuoren välissä. Yhdysvallat vetää yhteen suuntaan, EU toiseen. Voiko enää olla samaan aikaan amerikkalaisten ystävä ja Saksan-Ranskan ystävä?
Itse asiassa täsmälleen tuo valinta on tulossa eteen. Eivät amerikkalaiset sattumoisin ole hakeneet ystäviään itäisestä Keski-Euroopasta, eivät kiireiset Powell tai Bush sattumalta laskeudu Sofiaan tai Krakovaan.
Mitä Saksalla ja Ranskalla on tarjota tähän vastaukseksi? Se näkemys, että juuri heidän ajamansa EU:n malli antaa parhaiten arvoa myös pienten maiden äänelle. Natosta on tulossa yksipuolinen paikka, jossa Yhdysvallat vain ilmoittaa, mitä tekee. EU:n on myös pystyttävä muodostamaan mielipide, sen on oltava solidaarinen, sitoutunut, ja sen on voitava tehdä jotakin.
Tämän kautta päästään jälleen yhteiseen puolustukseen. EU linkittää kohtaloita, ja jos kehitys hidastuu, jätetäänkö loppumaailma amerikkalaisille?
Pinnan alla tuntuu olevan asioita, joita ei sanota ääneen. Pahin mutta aivan mahdollinen vaihtoehto on, että kulissien takana on meneillään kilpajuoksu Euroopasta. Lisäksi pelissä on muutamia villejä kortteja, kuten se, mitä Britannia oikein aikoo tehdä? Erään lontoolaisarvion mukaan brittidiplomatian suurin saavutus viime ajoilta on se, ettei yleisö ole huomannut totuutta eli pahinta epäonnistumista vuosikymmeniin. Mutta lopulta briteilläkin on puolenvalinta edessä.
Eurooppa on jo muuttunut, eikä konventti ole muutoksen tekijä vaan välikappale. Jos siellä jää yksimielisyys tulematta, uusi eurooppalainen puolustusliitto syntyy siitä huolimatta. Nyt ei nimittäin puuhastella diplomaattisen kosmetian kanssa, vaan nyt tehdään historiaa. Mitä siitä seuraa, aika näyttää.