Karhu puhuttaa Eurooppaa. Baijerissa surraan yhä viime kesänä ammutun Bruno-karhun kohtaloa. Berliinin eläintarhassa ihastellaan jääkarhunpentu Knutin ensiaskelia.
Sveitsin pääkaupungissa Bernissä rakennetaan keskelle kaupunkia uutta suurta karhupuistoa. Karhu on Bernin kaupungin vaakunaeläin, ja kaupungissa on tarhattu karhuja yhtäjaksoisesti ainakin 1400-luvulta asti.
Karhunhoitajan titteli on ollut Bernissä kaupungin toiseksi korkein heti pormestarin jälkeen. Berliinin ja Bernin lisäksi karhu on kuvattu myös Madridin vaakunassa.
Karhujen ajankohtaisuus johtuu ilmastonmuutoksesta, sillä varsinkin jääkarhut ovat suuressa vaarassa kuolla sukupuuttoon.
Ranskalainen historioitsija ja symboliikan tutkija Michel Pastoureau on saavuttanut suuren suosion karhu-uskomuksista kertovalla tietorikkaalla uutuuskirjallaan.
Hän aloittaa tarkastelunsa Ranskan ja Espanjan tuhansia vuosia vanhoista karhuaiheisista luolamaalauksista, joita on pidetty ihmissuvun vanhimpina jumalankuvina. Ihminen ja karhu ovat hahmoina lähellä toisiaan.
Jokainen kuvattu karhu ei välttämättä ole luonnollinen, vaan metsän kuninkaassa saattaa piillä samaanin henki. Ihminen voi saada karhun yliluonnolliset voimat kuten muinaisten viikinkitarujen karhusoturi eli berserkki.
Pastoureau käy läpi melkein kaikkien Euroopan maiden karhuista kertovat tarut ja uskomukset, mutta valitettavasti hänen teoksestaan puuttuvat Suomi ja suomalais-ugrilaiset kansat.
Helsingin yliopiston uskontotieteen professori Juha Pentikäinen on tehnyt 23 tutkimusmatkaa Siperiaan. Hän löysi Obin ja Amurin rannoilta unohdetun arktisen maailman, jossa muinaiset myytit ja riitit yhä elävät.
Sana "arktinen" johtuu kreikan sanasta arktos, karhu. Suomen ikioma karhukaupunki on Pori eli Björneborg, jonka latinalaistettu nimi on Arctopolis ja jonka vaakunaa koristaa kruunupäinen kontio.
Käsitys Pohjolasta karhujen maana on vanha. Ovidius kertoo teoksessaan Muodonmuutoksia, miten tähtikuviot Iso Karhu (Ursa Major) ja Pikku Karhu (Ursa Minor) saivat nimensä.
Syrjähyppyihin taipuvalla ylijumala Juppiterilla oli salasuhde Callisto-impyen kanssa, ja heille syntyi poika Arkas. Kun Juppiterin puoliso Juno sai kuulla tästä, hän kostoksi muutti Calliston karhuksi. Kun sitten Arkas kohtasi metsässä karhunhahmoisen äitinsä, hän oli vähällä surmata tämän keihäällä, mutta onneksi isä Juppiter ehti väliin.
Hän muutti Calliston ja Arkasin karhunmuotoisiksi tähtikuvioiksi. Juno sääti kuitenkin rangaistukseksi, etteivät Iso ja Pieni Karhu koskaan saa laskeutua mereen puhdistautumaan, vaan niiden on ikuisesti kierrettävä Pohjantähteä.
Kaikkien karhujen kantaisä Otava on taivaalla, ja jokainen maan päällä köntystävä karhu on taivaallisen isänsä poika.
Kansanrunon sanoin: "Tuoll´on otso synnytetty, mesikämmen käännytetty: luona kuun, tykönä päivän, Otavaisen olkapäillä. Sielt´on maahan laskettuna kultaisessa kätkyessä, vitjoissa hopeisissa."
Karhun nimi oli tabu. Siksi tarvittiin kiertoilmaisuja. Tiedättehän: Otso, Ohto, Osmo, Hallavanahka, Karvahousu, Mesikämmen, Kontio, Kouko, Köntiäinen, Metsän vanhin, Metsän kultainen kuningas, Metsän omena, Nalle.
Karhua on kutsuttu myös sellaisilla pelonsekaisilla nimityksillä kuin Hän, Itse, Mies, Ukko, Haltia, Erä ja Metsä. Kun karhu teki pahojaan, kuiskittiin että "metsä liikkuu".
Ennen tuliluikkujen keksimistä karhu oli pelottava vastustaja. Metsämiehen selibaatti ennen karhujahtia oli välttämätöntä. Lapissa naiset tekivät taikoja sylkemällä karhunmetsästäjien päälle lepänkuorista pureskelemaansa punaista nestettä.
Vieläkin leppä tarkoittaa myös verta. Kaadetulle karhulle järjestettiin peijaiset, joissa metsästäjän klaani vietti häitä karhun kanssa. Joka kylässä oli pitämyspuu, jonka oksaan kaadetun karhun kallo piti viedä.
Suomen kansan vanhoissa runoissa karhuista puhutaan niin paljon, että materiaalista olisi helposti voinut koota kokonaisen "Karhujen Kalevalan".
Hartaana kristittynä tunnettu Elias Lönnrot ei kuitenkaan halunnut ottaa karhua Kalevalan päähenkilöksi. Hän pelkäsi sivistyneen Euroopan reaktiota, jos oman kansakunnan muodostamiseen pyrkivät suomalaiset leimautuisivat karhua palvoviksi pakanoiksi.
Niinpä Lönnrot sepitti Kalevalalle kristillisen loppuratkaisun, joka kertoo Marjatasta ja hänen Pojastaan.
Kun karhu ei päässyt Kalevalaan, sen status kansallisena symbolina alkoi laskea. Suomen leijona ajoi ohi. Pilapiirroksissa karhusta tehtiin pikemminkin Venäjän symboli.
Kenties tämä selittää 1800-luvulla Suomessa syttyneen tolkuttoman karhuvihan, jonka tuloksena karhu ammuttiin lähes sukupuuttoon. Martti Kitusesta ynnä muista karhujen suurkaatajista tuli aikansa kansallissankareita.
Vasta viime aikoina on karhukantamme voinut uudestaan elpyä.
Karhu on ihmisen ikivanha Doppelgänger, rinnallakulkija. Kuten jokainen nallekarhu kainalossa nukkunut tietää, mikään muu eläin ei tunnu ihmisestä yhtä läheiseltä.
Etelä-Ranskassa Regourdoun asuinluolassa on 80 000 vuotta sitten Neandertalin ihminen ja ruskeakarhu haudattu rinta rinnan nukkumaan ikuista unta kuin veriheimolaiset.