Vuonna 1989 Euroopan historia toisti itseänsä luomalla jälleen yhden Annus mirabilisin, ihmeiden vuoden, jona aikana kaikki olemassa olevat rakenteet ja periaatteet jouduttiin arvioimaan uudelleen.
Vuosi 1989, jonka piti alun perin olla erityisesti Yhdysvaltain uuden presidentin George Bush vanhemman sekä Ranskan vallankumouksen 200-vuotisjuhlien vuosi, kypsyi kevään ja kesän aikana Euroopan hulluksi vuodeksi, joka kaatoi Eurooppaa toisesta maailmansodasta asti jakaneen muurin ja pysähtyneisyyden ajan ja toi vapauden miljoonille kommunismin vallan alla olleille ihmisille.
Harva kuitenkaan kykeni tunnistamaan näiden tulevien muutosten ennusmerkit. Meillä Suomessa poliittisessa elämässä taidettiin kohista tuona vuonna enemmän Matti Ahteen syrjäyttämisestä eduskunnan puhemiehen paikalta ja Kimmo Sasin ja muutaman muun kansanedustajan aloitteesta pyytää eduskunnan perustuslakivaliokuntaa selvittämään silloisen keskustan puheenjohtajan, kansanedustaja Paavo Väyrysen toiminnan lainmukaisuutta hänen ulkoministeriajallaan syksyltä 1981.
Samana muutosten syksynä Esko-Juhani Tennilästä tuli SKP (yhtenäisyys) -puolueen puheenjohtaja, ja Wärtsilä Meriteollisuus teki Suomen silloisen historian suurimman konkurssin.
Lokakuun lopussa muutosten perusteellisuus ei varmasti jäänyt enää Suomessakaan keneltäkään huomaamatta, sillä tuolloin Suomessa ja myös Oulussa vieraillut Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatsov viimein tunnusti ensimmäisenä neuvostojohtajana Suomen virallisesti puolueettomaksi maaksi. Muistan hyvin itsekin vierailun innostuneen tunnelman, sillä minulla oli kunnia olla yksi niistä Oulun yliopiston opiskelijoista, jotka valittiin viettämään kahvihetki presidenttiparien kanssa.
Vuoden aikana Neuvostoliiton joukot lähtivät Afganistanista, ja Kiinan Tiananmenin aukion innostus päättyi kevään kestäneen toivon jälkeen kesäkuun 4. päivän verilöylyyn.
Unkarillakin oli oma erityinen roolinsa tässä koko Eurooppaa koskevassa murroksessa, sillä Unkarin hallitus päätti toukokuussa käynnistää Itävallan rajan vastaisen kylmän sodan aidan purkamisen, ja 10. syyskuuta Unkarin hallitus oli se, joka ensimmäisenä itäblokista avasi maansa länsirajan DDR:stä länteen lähteville ihmisille ja näin tahtomattaan ja tiedostamattaan aloitti muurin murtamisen sisältäpäin.
Kesällä ja syksyllä 1989 Euroopassa elettiin toivon, innostuksen ja optimismin aikaa. Kaikki aiemmin mahdottomalta tuntunut oli nyt mahdollista, jos vain jaksoi uskoa ja uskaltaa. Elokuussa kaksi miljoonaa ihmistä Virossa, Latviassa ja Liettuassa seisoi Vilnan-Tallinnan tiellä pitäen toisiaan käsistä kiinni ja vaatien maiden itsenäisyyden palauttamista.
Viimein 9. marraskuuta, kylmän sodan ehkä konkreettisin symboli, Saksaa jakava muuri murtui, kun DDR avasi rajansa ja salli kansalaistensa matkustaa vapaasti länteen. Seuraavana päivänä saksalaiset alkoivat konkreettisesti repiä vihattua Berliinin muuria pala palalta alas.
Tämän jälkeen ja vielä ennen vuoden loppua seurasivat vielä Bulgarian kommunistisen puoleen johtajan ero, Tshekkoslovakian samettivallankumos ja Romanian verinen Ceausescun valtakauden päätös.
Mitä tästä kahden vuosikymmen takaisesta toivosta ja innostuksesta on sitten jäljellä? Tätä pohtivat myös tänne Budapestiin 27.6. muurin murtumista muistamaan kokoontuneet lukuisat valtionpäämiehet mukaan lukien Suomen tasavallan presidentti Tarja Halonen. Hän totesi omassa juhlapuheessaan, että yhteistyö ja vuorovaikutus eurooppalaisten kesken on nyt ennennäkemättömän vilkasta, mutta että Euroopan nykytilanne, johon kuuluu niin syvenevä talouskriisi kuin kasvava työttömyys ovat tuoneet mukanaan runsaasti yhteiskunnallista epävakautta ja epävarmuutta tulevaisuudesta.
Halonen korostikin, että erityisesti nyt meidän on pidettävä kiinni arvoistamme ja päättäväisesti torjuttava epäsovun kylväminen naapurimaiden kesken samoin kuin omien vähemmistöjemme vastainen syrjintä. "Yhteistyö, suvaitsevaisuus ja keskinäinen kunnioitus ovat välttämättömiä rakennusosia Euroopassa nyt ja tulevaisuudessa."
Kahdessa vuosikymmenessä Eurooppa onkin valitettavasti kadottanut sen innostuksen ja tulevaisuuden uskon joka sillä hetken aikaa oli. Kylmän sodan aikaisen muurin tilalle on tullut kansallistunteesta kumpuava populismi, globalisaation ja EU:n vastustus sekä useissa Euroopan maissa vain vaivoin peitetty antisemitismi.
Juuri pidettyjen Euroopan parlamentin vaalien tuloksen pitäisi olla selvä varoitus kaikille nykyisille Euroopan päättäjille siitä, että valtaa pitävien poliittinen retoriikka ja äänestäjien toiveet eivät kohtaa ja että äänestäjien houkutus tukea vaihtoehtoja, jotka antavat yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, kasvaa koko ajan.
Juuri tänä vuonna olisikin oikea hetki palauttaa mieliin kahden vuosikymmenen takaiset ihanteet ja ottaa niistä voimaa nyt edessä oleviin yhteisiin haasteisiin.