Saksassa käynnistyi kesällä ällistyttävä keskustelu siitä, pitäisikö maan hankkia oma ydinase. Se jos mikään osoittaa, kuinka ahdistavaan epävarmuuteen USA:n presidentti Donald Trump on ajanut eurooppalaiset liittolaisensa. Saksalaisen veteraanidiplomaatin, vankkana atlantistina tunnetun Wolfgang Ischingerin sanoin USA:n suopean hegemonian kausi voi olla ohi, ja Eurooppa on valmistautunut siihen erittäin huonosti.
Saksan puolustus on vahvasti USA:n sotilaallisen mahdin ja viime kädessä sen ydinpelotteen varassa. Saksan lisäksi erityistä syytä huoleen on mailla, joiden turvallisuuspolitiikan ytimessä on Naton tarjoama suoja ja pelote Venäjän uhkaa vastaan. Virossa on viime aikoina käyty USA:sta huolestuneempaa ja kriittisempää keskustelua kuin koskaan sitten kylmän sodan päättymisen.
Toisaalta nykyasetelma on enemmänkin innostava kuin uhkaava niille, jotka kannattavat Euroopan irtiottoa transatlanttisesta suhteesta ja näkevät EU:n itsenäisen kansainvälisen toimijuuden vastapainona USA:lle. Innostusta on ollut havaittavissa Ranskassa, joka on perinteisesti suhtautunut transatlanttiseen liittolaissuhteeseen epäluuloisesti ja tavoittelee johtoasemaa Euroopassa. Sekä Trump että Brexit ovat vahvistaneet Ranskan roolia paitsi EU:ssa, myös keskeisenä eurooppalaisena toimijana maailmanpolitiikassa. Presidentti Emmanuel Macron on hyödyntänyt tilannetta taitavasti, vaikkakin hänen keväinen vierailunsa Washingtoniin Valkoiseen taloon oli lähinnä farssi. Eurooppalaisessa keskustelussa on noussut esiin useita keinoja sopeutua uuteen tilanteeseen. Näistä useimpia voidaan edistää rinnakkain.
Ensiksi Trump on laittanut vauhtia Euroopan puolustusyhteistyön tiivistämiseen ja strategisen autonomian tavoitteluun. Se tie on pitkä ja hidas, mutta eurooppalaisen puolustuskyvyn vahvistaminen on nykyoloissa välttämätön, olkoon sen perimmäisenä tavoitteena sitten Naton vahvistaminen tai sen sijaan Euroopan itsenäisen puolustuksen rakentaminen.
Toiseksi atlantistinen, muun muassa Ischingerin peräänkuuluttama ratkaisu on tiivistää entisestään yhteistyötä niiden amerikkalaisten kanssa, jotka haluavat säilyttää USA:n sitoutumisen sekä Euroopan turvallisuuteen että sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestykseen. Ajattelussa korostuu Euroopan ja USA:n yhteinen historia, arvot ja keskinäinen riippuvuus. USA on enemmän kuin Trump, ja sen ulkopoliittista strategiaa luonnehtii vahva jatkuvuus, johon Trump on tuonut hämmennystä ja epävarmuutta, muttei selkeää muutosta.
Kolmantena sopeutumiskeinona on vahvistaa EU:n roolia sääntöpohjaisen globaalin järjestyksen puolustajana ja kehittäjänä. EU on vahvimmillaan kauppapolitiikan alueella, jossa se toimii aktiivisesti normien luojana ja vapaakaupan puolustajana. Junckerin ja Trumpin heinäkuinen tapaaminen Washingtonissa antoi toivoa, että Trump haluaa välttää kauppasodan Euroopan kanssa. Globaalien normien vahvistaminen on tarpeen monilla alueilla aina ilmastonsuojelusta kyberturvallisuuteen. Lisäksi on syytä muistuttaa, että Venäjä horjuttaa jatkuvasti Euroopan sääntöpohjaista turvallisuusjärjestystä, mikä vaatii EU:lta pitkäjänteisiä vastatoimia.
Neljäntenä keinona on yhteistyön vahvistaminen samanmielisten maiden kanssa ympäri maailmaa. Muun muassa Kanada, Japani ja Australia, mutta myös demokraattiset ei-läntiset maat kuten Intia ja Brasilia, ovat kiinnostuneet monenkeskisen kansainvälisen yhteistyön ja yhteisten pelisääntöjen elinvoimaisuudesta. Saksan ulkoministeri Heiko Maas peräänkuulutti hiljattaisella Japanin-vierailullaan multilateralistien liittoumaa, jonka ytimeen kuuluisivat Japani ja Saksa.
Viides, hankalin ja vaarallinenkin keino on valikoiva yhteistyö autoritaaristen suurvaltojen, kuten Kiinan ja Venäjän kanssa. Kasvava epäluottamus Yhdysvaltoja kohtaan on tehnyt Euroopassa tilaa äänille, jotka peräänkuuluttavat sovintoa Venäjän kanssa, usein vaieten siitä, minkälaisia myönnytyksiä he ovat valmiit tekemään ja millä kustannuksella. Kiina puhuu mielellään kansainvälisten normien ja vakauden puolesta, mutta rakentaa omaa suurvalta-asemaansa ja alueellista määräysvaltaansa hyödyntäen näitä normeja kovin valikoivasti. EU:n on toki hyvä olla avoimena vuoropuheluun ja yhteisiin etuihin perustuvaan yhteistyöhön kaikkien valtioiden kanssa. Ystävyys Venäjän tai Kiinan kanssa, jotka eivät jaa eurooppalaisia arvoja ja maailmankuvaa, ei voi kuitenkaan olla Euroopan strateginen vastaus transatlanttisten suhteiden kriisiytymiseen.
Saksan ydinase ei sekään kuulu realististen sopeutumiskeinojen joukkoon. Se romuttaisi useat keskeiset Saksan kansainväliset sitoumukset ja kyseenalaistaisi NATO:n ydinasepelotteen, huonontaen näin ollen Euroopan turvallisuustilannetta dramaattisesti.
Näin epätoivoisiin keinoihin ei sentään vielä ole tarvetta.
Kristi Raik on Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja.