Kuluva vuosi 2018 on kulttuuriperinnön eurooppalainen teemavuosi. Teemavuoden tarkoituksena on, että yhä useampi kansalainen tutustuisi Euroopan kulttuuriperintöön ja kiinnostuisi siitä. Ihmisten toivotaan siis kiinnostuvan rakennuksista ja luonnosta sekä toivottavasti myös niiden säilyttämisestä.
Kulttuuriperintö ei ole mitään paikalleen jämähtänyttä tai aikansa elänyttä, vaan kulttuuriperintömme kehittyy koko ajan. Se on siis jatkuvassa muutoksessa ja siten myös yhä uudella tavalla kiinnostavaa.
Nyt pitäisi vain olla varmuus siitä, että muutoksen suunta on hyvä ja kulttuuriperinnön suojelu hoidossa, sillä suurimmalle osalle suomalaisista kulttuuriperinnön vaaliminen on tärkeää.
Tammikuussa 2018 julkaistun Kulttuuriperintöbarometrin mukaan valtaosa suomalaisista (87 %) pitää kulttuuriperinnön säilyttämistä joko erittäin tai melko tärkeänä asiana. Erittäin tärkeänä sitä pitää peräti 50 prosenttia suomalaisista. Samaisen barometrin mukaan suomalaiset peräänkuuluttavat viranomaisten roolia kulttuuriperinnön vaalimisessa.
Osa kulttuuriperintöä on rakennusperintö eli rakennettu kulttuuriympäristö – rakennukset, rakennetut alueet ja muut rakenteet kuten tiet ja sillat – eli ihmisen käden jälki. Julkiset tilat eivät ole vain taidehistoriallisia, arkkitehtonisia tai henkilöhistoriallisia kohteita, vaan meidän kaikkien yhteistä menneisyyttä ja arkea tänään. Yhteinen kulttuuriomaisuus rakentaa, muokkaa ja ylläpitää meidän jokaisen identiteettiä ja yhteisöllisyyttä.
Rakennusperinnössä viranomaisilla ja valtiolla on iso rooli. Osa valtion rakennusperinnöstä koostuu valtion omaan käyttöönsä rakentamista ja hankkimista rakennuksista. Mutta mitä valtio nykyään itse tekeekään oman rakennusperintönsä kanssa?
Valtion kiinteistöstrategian päämääränä on valtion kiinteistövarallisuuden hallinta ja hoitaminen tehokkaalla, tuottavalla ja valtion kokonaisedun varmistavalla tavalla nykyisissä ja myös muuttuvissa olosuhteissa. Missä puhutaan säilyttämisestä?
Rakennushallituksen muuttuminen viranomaistahosta liiketoimintaa harjoittaviksi yhtiöiksi 1990-luvulla on tuonut useita haasteita valtion kulttuuriympäristöjen hoitamiseen ja hallinnointiin. Kiinteistökulujen muuttuminen markkinavuokriksi on kohottanut valtio-omisteisten kiinteistöjen vuokria. Tämä markkinaehtoistuminen on jatkunut edelleen. Vuonna 2001 perustettiin liikelaitos nimeltä Senaatti-kiinteistöt, kun kiinteistölaitoksesta tuli liikelaitos. Liikelaitoshan on markkinoilla liiketoimintaa harjoittava laitos, joka vastaa omasta taloudestaan. Toimii siis kuten yritykset eli on pelkkää bisnestä.
Akateemiset kulttuuriympäristöt ovat oleellinen osa valtion kiinteistöomaisuutta eli siten myös rakennusperintöä. Valtion harjoittama bisnesmalli on asettanut erityisesti yliopistot ja niiden kiinteistöjä omistavat uudet yhtiöt suurien haasteiden eteen.
Suomessa on syntynyt tilanne, jossa yliopistoilla ei ole enää varaa vuokrata niitä varten rakennettuja arvokiinteistöjä – kiitos vuoden 2010 yliopistolain muutoksen, rakennushallituksen lopettamisen sekä uuden rakennusperintölain. Lisäksi myös akateemisten kulttuuriympäristöjen suojeleminen näyttää olevan retuperällä. Akateemisten kulttuuriympäristöjen rakennussuojeluun liittyvät asiat kun eivät näytä käytännössä kuuluvan kenellekään. Parhaimmillaan tilat myydään ulkopuolisille ja yliopistot vuokraavat niitä kovalla hinnalla.
Voi satavuotias Suomi sinua.
Kulttuuriperinnön suojeleminen on tärkeää, sillä se on jotain yhteistä hyvää. Se on myös henkistä hyvää. Kulttuuriperintö on myös matkailua eli elinvoimaa ja työpaikkoja alueille. Juuri siis sitä, mitä Suomi tarvitsee. Myös luonnonperintö, siis erilaiset luonnonkohteet, on osa kulttuuriperintöämme.
Suomi on ratifioinut useita kansainvälisiä sopimuksia, UNESCOn kulttuuriperintöön liittyviä yleissopimuksia sekä Euroopan neuvoston julistuksia, joilla korostetaan kulttuuri- ja luonnonympäristöjen merkitystä ja taataan niiden säilyminen.
Vastaammeko siitä mitä olemme allekirjoittaneet? Toteutammeko näitä kauniita ajatuksia käytännössä?
Julkiset tilat ovat kansakunnan yhteinen muisti, ja koskemattomat vanhat metsämme suomalaisen identiteetin ytimessä. Näemmekö me tämän kulttuuriperinnön arvon, vai ajaako ansaintalogiikka kaikkia päätöksiämme?
Yliopistot joutuvat tänä päivänä leikkaamaan sekä opetuksesta että historiallisista tiloistaan, joihin niillä ei enää ole varaa. Monimuotoisen luonnonperinnön vaaliminen ei sekään toteudu valtion metsissä, vaan liian moni kulttuurikohde, retkeilykohde, lähimetsä ja sielunmaisema alistetaan pelkälle ansaintalogiikalle.
Vainko ahneuden arvot ohjaavat satavuotiaan Suomen toimintaa?
Merja Kyllönen on euro-parlamentaarikko (vas.) Suomussalmelta.