Euroopan ja Yhdysvaltojen välinen suhde on ollut ainutlaatuinen kautta aikojen. Nyt se on ajautunut syvimpään kriisiin sitten ainakin vuoden 2003, jolloin Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin hajotti sekä Eurooppaa että transatlanttista yhteyttä.
Suhteiden tulevaisuus riippuu paljon yhteisen arvopohjan ja maailmankuvan säilymisestä.
Eurooppa on yli kahden vuosisadan ajan hakenut Yhdysvalloista esikuvia. Tunnetuimpia kertomuksia tästä etsinnästä lienee Alexis de Tocquevillen klassikkokirja Demokratia Amerikassa.
Nuori ranskalainen aatelismies de Tocqueville kiersi 1830-luvun alussa urakalla Yhdysvaltoja ja kirjoitti sen poliittisesta järjestelmästä analyysin, jota pidetään edelleen harvinaisen valaisevana.
De Tocqueville piti amerikkalaista demokratiaa esikuvana Euroopalle, jossa ajatukset kansanvallasta ja yksilönvapaudesta olivat ottaneet takapakkia Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen päädyttyä tyranniaan.
Toisaalta ranskalaisen Charles Montesquieun vuonna 1748 julkaisema kirja, joka esitteli vallan kolmijako-opin, oli vaikuttanut vahvasti USA:n valtiomuodon syntyyn.
Presidentin, kongressin ja tuomioistuinlaitoksen välisen tasapainon ja valvonnan periaate kirjattiin vuonna 1787 hyväksyttyyn USA:n perustuslakiin, joka on ollut amerikkalaisen demokratian kulmakivi jo vuodesta 1787. Läntisen demokratian yhteiset juuret ulottuvat siis kauas historiaan.
Alexis de Tocquevillen mukaan yksi Yhdysvaltojen demokratiaa suosiva tekijä oli se, ettei valtio maantieteensä vuoksi tarvinnut suurta armeijaa.
Sillä ei ollut vahvoja naapureita, jotka olisivat voineet uhata sen turvallisuutta.
Toista oli tilanne Euroopassa, jossa suurvaltojen väliset jännitteet ja sotilaallisen konfliktin mahdollisuus olivat alati läsnä, vaikka de Tocquevillen nuoruudessa elettiinkin suhteellisen rauhaisaa Wienin kongressin aikaa.
Tilanne kääntyi 1900-luvulla. Yhdysvalloista tuli maailman johtava sotilaallinen ja talousmahti. ”Maailma on tehtävä turvalliseksi demokratioille,” kuului presidentti Woodrow Wilsonin kuuluisa perustelu sille, että Yhdysvaltojen oli hylättävä puolueettomuutensa ja lähdettävä mukaan ensimmäiseen maailmansotaan.
Yhdysvaltojen osallistuminen oli ratkaisevaa sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa.
Kylmän sodan myötä Yhdysvalloista tuli Euroopan demokraattisten maiden turvallisuuden takaaja. Viime vuosina sille roolille on ollut taas kasvavaa tarvetta.
Tätä taustaa vasten tämänhetkiset Euroopan ja Yhdysvaltojen väliset riidat ovat joko ohimenevä ryppy lujassa suhteessa tai jotain paljon vakavampaa eli merkki ei pelkästään transatlanttisten suhteiden, vaan koko läntisen liberaalin järjestyksen horjumisesta ja laskusta.
Euroopan unionissa nyt vallitseva harvinaisen laaja suuttumus Yhdysvaltoja kohtaan kohdistuu ennen kaikkea kahteen konkreettiseen asiaan: Iranin ydinasesopimukseen, josta USA vetäytyi, sekä USA:n kaavailemiin teräksen ja alumiinin tuontitulleihin.
Kumpikin kiistanaihe edustaa kuitenkin samaa laajempaa kysymysta siitä, sitoutuuko USA edelleen monenkeskiseen kansainväliseen yhteistyöhön, solmittuihin sopimuksiin ja voimassa oleviin pelisääntöihin.
USA:n toiminta välittää myös varsin ristiriitaisia viestejä siitä, onko Euroopan turvallisuus ja kestävä transatlanttinen liittolaisuus sille enää kovin tärkeää.
Yhtäältä USA panostaa nyt aiempaa enemmän Naton itäisten maiden ja myös Itämeren alueen puolustukseen.
Toisaalta presidentti Donald Trumpin tapa korostaa Yhdysvaltojen yksipuolista etua nollasummapelin hengessä ja hajottaa olemassa olevia yhteistyörakenteita ei voi olla luomatta epävarmuutta eurooppalaisten liittolaisten keskuudessa.
Yhdysvallat hakee nyt kovempaa ulkopoliittista linjaa kiristyvän suurvaltojen välisen kilpailun ja maailmanjärjestyksen muutoksen olosuhteissa.
Juuri maailmanjärjestyksen muuttuminen voisi kuitenkin olla se tekijä, joka pakottaisi länsimaat entistäkin tiiviimpään yhteistyöhön. Läntiset arvot ja yhteiskuntajärjestys ovat joutuneet alakynteen maailmassa, jossa Kiinan ja Venäjän kaltaiset autoritaariset suurvallat hakevat vahvempaa jalansijaa.
Transatlanttisen suhteen tulevaisuuden kannalta kriittinen kysymys onkin se, miten läntinen demokratia säilyttää elinvoimansa, kun politiikan ääri-ilmiöt nousevat huomion keskiöön ja joissakin tapauksissa myös valtaan.
Kuten Alexis de Tocqueville aikanaan varoitti, jos demokraattiset instituutiot epäonnistuvat, ajaudumme ennen pitkää yhden miehen rajoittamattoman vallan alaisuuteen.
Kristi Raik on Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja.