Yksi poliittinen kausi EU:ssa lähestyy lop puaan. Ensi kevään Euroopan parlamentin vaalit nostavat uudet kasvot unionin instituutioiden johtoon. Samaan aikaan maailmanpolitiikassa kasvaneet jännitteet, Euroopan naapuruston epävakaus ja unionin sisäiset riidat uhkaavat viedä meiltä kaiken perustan: rauhan ja turvallisuuden. Siksi Euroopan yhtenäisyyttä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan, oli väistyvän komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin tällä viikolla pitämän linjapuheen viesti.
Juncker tarjosi yhtenäisyyden vahvistamiseen kahta ratkaisua, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Hän peräänkuulutti konsensuksen taitoa, joka on ollut Euroopan integraation ytimessä. Toisaalta komissio ehdottaa määräenemmistöpäätösten lisäämistä joillakin alueilla, etenkin ulkopolitiikassa.
Siitä puhe, mistä puute. EU valmistautuu vaaleihin tilanteessa, jossa koko maanosaa leimaavat vastakkainasettelut ja pirstaloituminen. EU-vastaiset puolueet saattavat nousta Euroopan parlamentissa aiempaa vahvempaan asemaan. Monet niistä edustavat radikaalia oikeistoa, joka kyseenalaistaa poliittisten vapauksien, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien periaatteita. Demokratian ja oikeusvaltion heikkeneminen joissakin jäsenmaissa nakertaa unionin yhtenäisyyttä perustavalla tavalla.
Demokratia on toimintakykyinen, mikäli eri puolueet ja yhteiskuntaryhmät pystyvät yhteistyöhön keskenään. Tarvitaan riittävää yhteisosaa – jaettua käsitystä siitä, keitä me olemme, mitkä ovat meidän arvomme ja mitä pelisääntöjä noudatamme, jotta yhteiskunta toimii. Ruotsin parlamenttivaalit olivat viimeisin osoitus siitä, että yhteisosan löytäminen tuottaa vaikeuksia jopa Euroopan vanhoissa demokratioissa. Toisaalta Suomessa konsensuksen koneisto on kesyttänyt kylmän sodan YYA-todellisuudessa kommunisteja ja EU-Suomessa perussuomalaisia. Se ei estänyt taistolaisten nousua eikä persujen uudelleensyntymistä aiempaa radikaalimmassa muodossa, mutta piti (jälkimmäisten kohdalla ainakin toistaiseksi) nämä ilmiöt poliittisen elämän marginaalissa.
Erityisen rajua esimerkkiä kuilujen repeämisestä edustaa nykyään USA. Amerikkalaisten demokratian tutkijoiden Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin kirja ’Miten demokratiat kuolevat’ piirtää tarkan kuvan siitä, miten demokraattiset järjestelmät ovat monessa maassa tuhoutuneet vähitellen ja miltei huomaamatta, kunnes on jo liian myöhäistä tehdä hallittua korjausliikettä. Vihan lietsominen poliittisia vastustajia vastaan ja yhteistyöstä kieltäytyminen ovat askelia tuhon tiellä.
EU:n maahanmuuttopolitiikan jumiutuminen on nostanut esiin konsensuksen taidon rapautumisen. Tilannetta ei voi korjata määräenemmistöpäätöksillä. Unioni päätti kiistellyistä turvapaikanhakijoiden kiintiöistä enemmistön turvin. Hävinnyt vähemmistö ryhtyi kapinaan ja kieltäytyi päätöksen toimeenpanosta, vastoin EU-lakia. Vastakkainasettelu syveni entisestään.
Määräenemmistöpäätökset saattavat siis pahimmillaan johtaa siihen, että ollaan sekä vailla sopua että vailla pitävää päätöstä. EU-päätöksenteossa onkin tapana välttää äänestyksiä ja pyrkiä aina konsensukseen, myös silloin, kun päätös voidaan muodollisesti tehdä määräenemmistön turvin.
Komissio ehdottaa enemmistöpäätösten lisäämistä rajatusti, esimerkiksi ihmisoikeuspolitiikkaa, pakotteita ja kriisinhallintaoperaatioita koskeviin päätöksiin. Jäsenmaat eivät ole valmiit laajempaan remonttiin, eivätkä kaikki hyväksy edes näitä rajattuja ehdotuksia. Ulkopolitiikkaa ja arvoja koskevat kysymykset ovat erityisen arkoja. Yhtenäisyyden rakoiluun on syviä juurisyitä, jotka eivät korjaannu kosmeettisilla toimenpiteillä.
Juncker ei varmasti halua jäädä historiaan komission puheenjohtajana, joka syvensi jakolinjoja Euroopassa. Hän ojensi puheessaan kättä unionin itäisten jäsenmaiden suuntaan, vaikka nostikin yleisellä tasolla esiin oikeusvaltion periaatteen. Kuten hyvin tiedetään, juuri Puolan ja Unkarin johtajat ovat heikentäneet oikeusvaltiota omassa maassaan. Niinpä samana päivänä Junckerin puheen kanssa Euroopan parlamentti päätti käynnistää unionin perussopimuksen artikla 7 mukaisen menettelyn Unkaria vastaan. Tämä saattaa periaatteessa (mutta tuskin käytännössä) johtaa äänioikeuden epäämiseen Unkarilta.
Parlamentin suurin ryhmä, Junckerin poliittinen koti EPP on jakautunut Orbanin suhteen. Pragmaattisuus tai silkka vallanhalu on estänyt monia ryhmän jäseniä tuomitsemasta Orbania. Nyt kuitenkin monet EPP:n kärkihahmot yhtyivät Orbania vastaan suunnattuun kritiikkiin. Vaakakupissa painaa myös Euroopan yhtenäisyys, jota yritetään vaivoin pitää koossa.
Mille yhtenäisyys rakentuu, jos yhteinen arvopohja putoaa alta pois? Voiko sitoutumista eurooppalaisiin arvoihin ostaa uhkaamalla sulkea häiriköiltä rahahanat? Itälaajentumisen jälkikivut todistavat, että rakkautta ei saa rahalla.
Kristi Raik on Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja.