Ranskalaisen Jacques Delorsin kasvoilla oli typertynyt ilme 1992, kun kävi ilmi, että Tanskan kansa oli äänestänyt Maastrichtin sopimusta vastaan. Silloinen EU-komission puheenjohtaja ei ollut uskoa korviaan, että Tanska hylkäsi rahaliiton ja yhteisen valuutan. Onneksi hän oli silloin vielä autuaan tietämätön siitä, mitä vielä tuleman piti.
Nyt kaikki EU:n isät Monnetista Schumaniin kääntyvät haudoissaan, sillä Euroopan rakentamisen kannalta tuskin paljon pahempaa voisi tapahtua. Keskeinen suuri perustajavaltio on äänestänyt perustuslaillista sopimusta vastaan, ja sen vahvisti vielä heti perään toinen perustajavaltio. Delors onkin nimittänyt tapahtunutta koko EU:n 50-vuotisen historian vakavimmaksi kriisiksi.
Poliitikkojen tehtävä on tietysti rauhoittaa tilannetta, mutta tosiasia on, että nyt unionin rakentamiselle jysähti seinä eteen pitkäksi aikaa. EU:ta on aina rakennettu pienten askelten politiikalla - miten muuten sitä voisikaan rakentaa, kun kyseessä on joukko hyvin erilaisia ja erikokoisia valtioita? Eteneminen on siis aina ollut hidasta ja työlästä. Mutta nyt kehitys pysähtyi pitkäksi aikaa.
Ainakin kaksi vuotta tuhrautuu ennen kuin mitään järkevää voi edes yrittää. Sillä aikaa muu maailma menee eteenpäin, ja globalisaatio kaikkine haittoineen sen kuin porskuttaa. Laajentunut, 25 maan EU puolestaan on halvaantunut sidottuna onnettoman Nizzan sopimuksen sääntöihin, jotka eivät ole toimineet kunnolla edes 15 jäsenmaan kesken.
Kriisissä on varsinkin Eurooppa-neuvosto ja ministerikokoukset, joissa asioista päätetään. Perustuslaki olisi laajentanut enemmistöpäätöksentekoa niin laajalle, että kokouksissa olisi voinut jostakin päättääkin. Nizzan sopimuksessa näin ei ole, vaan edelleen lukemattomilla alueilla vaaditaan yksimielisyyttä.
On mahdoton tehdä mitään, kun joka ikisen maan pienimmästä lilliputtivaltiosta suurimpaan mahtimaahan pitää olla yhtä mieltä. Nykyään pelkät istunnot ovat räjähtämisen partaalla, kun kukin jäsenmaa haluaa sanoa sanasensa kustakin asiasta. Jo pelkkä "tour de table" eli pöydän ympärillä istuvien nokkamiesten puheenvuoron läpikäynti vie aikaa lähes kaksi tuntia. Yritä siinä sitten keskustella! Keskustelut ovatkin sitä paitsi siirtyneet jo aika päiviä sitten käytäville, mutta se on jo toinen tarina ja aiheuttaa muita ongelmia omien tavoitteiden läpiviennille.
Nyt sitten sinnitellään paikallaan polkien, kun jäsenmaat ratifioivat perustuslakia ensi vuoden loppuun asti. Turhauttava tehtävä, kun tiedetään, ettei koko sopimusta voida enää sellaisenaan ottaa käyttöön. Britannialla on suuri houkutus viheltää peli poikki, sillä joka tapauksessa näissä olosuhteissa brittien oma kansanäänestys tuottaa kielteisen tuloksen, eikä Tony Blair halua välttämättä lopettaa uraansa näyttävään tappioon.
Mutta miten kieltää muilta mailta oikeus sanoa sanasensa perustuslaista? Varsinkin kun sopimukseen liitetty julistus sanoo, että jos neljä viidesosaa maista on sen hyväksynyt, silloin jäsenmaiden päämiehet päättävät keskenään, mitä perustuslaille tehdään.
Mutta muutenkaan mikään ei voi ratkaisevasti liikahtaa kahteen vuoteen. Siihen asti jarruttamassa ovat Saksan vaalit ensi syksynä ja Ranskan presidentinvaalit keväällä 2007. Vasta sitten kun kahdella keskeisellä veturivaltiolla on uudet, kansan valitsemat johtajat, voidaan jatkoa vakavasti miettiä. Mutta sittenkin tarvitaan paljon mielikuvitusta ja ennen kaikkea johtajat, joilla on sekä halua rakentaa Eurooppaa että auktoriteettia saada asioita läpi. Sellaisia ei ole viime aikoina paljon nähty EU-pöydissä.