70 vuotta Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta, 20 vuotta Baltian ihmisketjusta. Nämä vuosipäivät muistuttavat, kuinka tärkeää on pitää kiinni yhtenäisen ja vapaan Euroopan ideasta.
Vielä 20 vuotta sitten Suomesta pääsi Eestin neuvostotasavallan pääkaupunkiin Tallinnaan vain yksinäisellä Georg Ots -laivalla, ja perillä odotti tiukka viisumi- ja tavarakontrolli. Nyt Helsingin ja Viron pääkaupungin Tallinnan väliä kulkee erilaisia aluksia ruuhkaksi asti.
Niihin aikoihin 20 vuotta sitten Helsingistä lähti myös juna Leningradiin - bolshevikkijohtajan mukaan nimettyyn paikkaan, jossa vanhat keisarillisen pääkaupungin jäänteet seisoivat nuhjuisina, ruplia vaihdettiin pimeästi nurkan takana ja ruokapaikkaa oli vaikea löytää. Nyt Helsingin ja Pietarin vireän metropolin välille puuhataan nopeaa junaa, ja matkailijoita ja liikemiehiä kulkee virtana molempiin suuntiin.
On aina paikallaan pysähtyä muistamaan, kuinka valtava muutos parempaan Euroopassa on tapahtunut vain parin vuosikymmenen aikana. Juuri siitä haaveili se noin kahden miljoonan toisiaan käsistä kiinni pitävän ihmisen ketju, joka 23. elokuuta 1989 kurotti halki kolmen Baltian neuvostotasavallan.
Päivämäärä oli tarkoin harkittu. 23. elokuuta 1939 Saksan ja Neuvostoliiton ulkoministerit Vjatsheslav Molotov ja Joachim von Ribbentrop solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Eurooppa jaettiin etupiireihin.
Se johti Baltian maiden itsenäisyyden tuhoon, Puolan häikäilemättömään jakoon ja Suomen talvisotaan, ja kohta koko Eurooppa oli liekeissä Atlantilta Volgalle.
Eurooppa koki hirveimmät vuotensa koskaan, ja aseiden vaiettua 1945 kaikki oli jälleen muuttunut. Nyt maanosan yli laskeutui rautaesiripun raskas verho, ja voittanut diktatuuri oli laajentanut oman etupiirinsä puoliväliin Saksaa asti. Se olotila näytti jäätyneeltä hamaan tulevaisuuteen, kunnes 1980-luvun lopussa jäät yllättäen alkoivat murtua, monessa paikassa samaan aikaan.
Kaikkialla itäisessä Euroopassa elettiin tuolloin kiihkeitä, historiallisia vuosia, joiden lopputuloksesta ei voinut olla varma mutta joita sävytti tunne ja toivo paremmasta tulevaisuudesta.
Nyt 20 vuotta myöhemmin eletään juuri sitä tulevaisuutta, josta tuolloin haaveiltiin. Tällä sukupolvella on ollut etuoikeus elää valtava, entistä Jugoslaviaa lukuunottamatta rauhanomainen murros parempaan. Nykyinen Eurooppa on suunnattomasti vakaampi, vauraampi, avoimempi ja turvallisempi paikka kuin se oli suurimman osan 1900-lukua.
Se ei tarkoita, että politiikan jännitteet olisivat Euroopasta poissa. Nyt kuitenkin esimerkiksi Venäjän toimia voi peilata perinteisen suurvaltapolitiikan kautta, mikä on aivan eri asia kuin kylmän sodan kauden ideologinen jännite, saati sitten Hitlerin ja Stalin ajan sotaiset hirmuhallinnot.
Suurin käsillä oleva eurooppalainen ongelma ei liitykään valtapolitiikkaan, vaan jonkinlaiseen illuusioiden pettämiseen: kaikki ei menekään aina vain parempaan suuntaan. Se koskee etenkin itäistä Eurooppaa, jossa nykyinen talouskriisi vie monilta toiveilta mattoa alta. Talousvaikeuksien ja työttömyyden kasvu luo pohjaa kapealle ja usein kansallismieliselle populismille, jolle läntinenkään Eurooppa ei ole immuuni.
Eurooppa on kokenut suuren tuhon ja suuren toivon ajat. Nyt eletään arkea, joka saattaa näyttää harmaalta, mutta joka oli vielä lyhyt aika sitten vain utopiaa ja unelmaa. Siitä saavutuksesta on pidettävä kiinni. Eurooppalaisen yhteistyön arvoa ei voi liikaa korostaa.