Eurooppa on tänään oleellisesti erilainen kuin eilen. Euroopan unionin laajeneminen kymmenellä uudella maalla on todellinen historiallinen askel. Suuri osa Euroopan 1900-luvun historian raskaasta painolastista on tänään siirtynyt historiaan. Kahdeksan itäisen Keski-Euroopan maata on viime yönä liittynyt Euroopan unionin jäseniksi, ja niiden mukana myös kaksi Välimeren saarivaltiota, Malta ja Kypros.
Tähän on jo pitkään varauduttu, eikä arki näytä tänään uusissa jäsenmaissa oleellisesti toisenlaiselta kuin eilen. EU:n laajenemisen todellinen merkitys näkyykin vasta, kun katsoo asiaa hieman etäämpää.
Aikuiset suomalaiset muistavat vielä hyvin ajan, jolloin Viro oli yksi Neuvostoliiton tasavalloista. Suomenlahden yli puksutti vain yksinäinen Georg Ots -laiva, ja Tallinnassa oli vastassa reaalisosialismin harmaus ja asiat, joista ei sopinut puhua. Latviaan ja Liettuaan ei yhteyksiä ollut senkään vertaa.
Ei ole kauan siitä, kun kaikki tuo tuntui asialta, joka jatkuisi muuttumattomana hamaan tulevaisuuteen. Nyt se vaikuttaa kaukaiselta, käsittämättömältä historialta. Euroopassa on tapahtunut jättimäinen harppaus kohti parempaa, mutta tuo harppaus on valmis vasta, kun maanosan valtioita ei enää jaeta eri kasteihin.
Euroopan unionin laajeneminen itään on välttämätön askel Euroopan eheyttämiseksi. Samalla se on EU:lle hyppy tuntemattomaan. Unionin luonne muuttuu väistämättä, kun 15 rikkaan maan yhteisö saa kymmenen uutta, elintasoltaan selvästi köyhempää jäsentä.
Samaan aikaan EU itsessään hapuilee epävarman tulevaisuuden edessä. Uuden perustuslaillisen sopimuksen piti helpottaa unionin toimintaa laajenemisen jälkeen, mutta sopimus on yhä syntymättä - ja jos se pian syntyykin, se saattaa kaatua kansanäänestyksissä.
Kukaan ei pysty varmuudella sanomaan, millaiseksi EU muuttuu lähivuosina. Se saattaa yhtä hyvin hajaantua kuin tiivistyä; sinne saattaa syntyä eri tahtiin ja jopa eri suuntiin liikkuvien maiden ryhmiä.
On hyvä muistaa, että Euroopan unioni on aidosti ainutlaatuinen hanke, ja sen kohtalo riippuu siitä, kuinka eurooppalaiset itse sitoutuvat yhteiseen tulevaisuuteensa. Kokonaisuus tahtoo usein hautautua loputtomien yksityiskohtien alle.
Eurooppa on eri asia kuin Euroopan unioni. Silti laajeneminen vaikuttaa koko maanosaan. EU:n itäraja alkaa hätkähdyttävän paljon muistuttaa toista maailmansotaa edeltäneen Euroopan rajoja. Vaikka Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän kytkeytyminen mahdollisimman tiiviisti eurooppalaiseen yhteyteen on toivottavaa, niiden EU-jäsenyys ei ole näköpiirissä.
Sen sijaan Bulgaria, Romania ja ehkä Kroatiakin voivat tulla mukaan jo kolmen vuoden kuluttua. Muut entisen Jugoslavian maat voivat seurata perässä, jos ne kykenevät luomaan ensin vakiintuneen demokratian. Sveitsin, Norjan ja Islannin jäsenyys on vain niistä itsestään kiinni. Turkin asemasta käydään vielä paljon keskustelua, mutta pääpiirteissään maanosa on jakautumassa läntiseen Euroopan unioniin ja itäiseen, Venäjän johtamaan osaan. Mitä matalampi tämä raja on, sen parempi Euroopalle ja sen asukkaille.
Eurooppa ottaa nyt askeleita tulevaisuuteen, mutta tavallaan myös menneisyyteen. Sata vuotta sitten, ennen ensimmäistä maailmansotaa, koko maanosa oli hyvin avoin ja sen rajat hyvin matalat. Mutta siitä ei osattu pitää kiinni: hallitsijoiden lyhytnäköisyys, yleinen kansalliskiihko ja sokaisevat ideologiat johtivat valtaviin sotiin, diktatuureihin ja ennenkuulumattomiin julmuuksiin. Demokratia selvisi Euroopassa vain vaivoin, ja sitä pelastamassa oli apu Amerikasta.
Nämä opetukset on hyvä pitää mielessä. EU:n laajeneminen kuvastaa, että eurooppalaisilla, siis meillä kaikilla, on vihdoin todellinen mahdollisuus luoda avoin ja vakaa maanosa - mahdollisuus, joka on aidosti vasta tällä sukupolvella. Mutta historia tietää myös kertoa, että lyhytnäköisten päätösten sarja voi johtaa harhapoluille, joista paluu voi viedä vuosikymmeniä. Mitä enemmän Eurooppa on yhdessä, sitä parempi on sen asukkaiden tulevaisuus.