Yhä vieläkin moni nikottelee ja empii: onko Bryssel todella Euroopan pääkaupunki? Brysseliin liittyvät mielikuvat ovat hataria ja sumeita. Niihin ei piirry historiallisia monumentteja, ei selkeää kaupungin rakennetta tai tunnusta, ei luontoelementin inspiroivaa läsnäoloa, ei edes kiinnostavalta tuntuvaa kansakuntaa. Belgia ja sen ykköskaupungit tuovat mieleen vakaan, mutta hieman tylsän keskiluokkaisuuden. Kaisa Korhosen Laulu sotilaan vaimosta 1970-luvulla muistaa Brysselin vanhat pitsit. Pitseihin kietoutui tuolloin annos tunkkaista ja konservatiivista porvarillisuutta.
Vain harva meistä tuntee aitoa matkailijan vetoa Belgian pääkaupunkia kohtaan. Manneken Pis -suihkukaivo on nopeasti nähty, päätori katsottu ja oluet juotu. Bryssel ei ole loistelias eikä urbaanisesti kovin kiinnostava paikka. Kaupungin vetovoima perustuu poliittiseen mahtiasemaan, jonka se sai eurooppalaisen suursodan seurauksena, pitkien neuvotteluiden jälkeen. Vaikka valta on lisännyt Brysselin vaikutusta, harva menee sinne muissa kuin työasioissa. Tunnemme paremmin Erkki Liikasen ja Olli Rehnin Brysselin kuin oman Brysselimme.
Roomalaisajoista lähtien epätasaisesti kasvaneen sotilas- ja kauppakaupunki Brysselin nousu Euroopan pääkaupungiksi tapahtui pitkän ajan kuluessa. 1952 Bryssel kieltäytyi, kun sille tarjottiin asemaa uuden teräs- ja hiiliunionin kotipaikkana. Viisi muuta perustajamaata ajoi silti asiaa, vaikka Belgian neuvottelija tarjosi pääkaupungiksi Liègeä. Lopulta päädyttiin kolmikantaiseen pääkaupunkiratkaisuun, joka yhä on voimassa. Luxemburgiin sijoitettiin talousyhteisön sihteeristöä, korkein oikeus ja investointipankki sekä useita tutkimuskeskuksia. Strasbourg toimii Euroopan parlamentin ja Euroopan neuvoston päämajana.
Pääkaupunkitoimintojen hajauttaminen kuuluu yhä EU:n luonteeseen kuten keskustelu elintarvikevirastosta meillä osoitti. Vasta 1958 päästiin sopuun siitä, että Brysseliin sijoitettiin Euroopan talousyhteisön ja Euratomin päämajat. Naton pysyvä neuvosto seurasi perässä. Kymmenen vuotta myöhemmin kaupunkiin tulivat komission päämaja ja ministerineuvoston tilat. Brysselin herrojen ote tiivistyi, kun Euroopan parlamentin läsnäoloa ryhdyttiin rohkeammin ajamaan kaupunkiin.
Nämä muutokset vahvistivat Brysselin asemaa suhteessa pääkaupunkitrion muihin jäseniin. Belgian ykköskaupungin kuningastie megakeskukseksi saattoi alkaa. Euroopan talousyhteisön päämajan Berlaimontin suunnittelu toi mukanaan koko kaupungin perustoimintojen ja infrastruktuurin uusimisen. Rakentaminen jatkuu yhä ja keinot ovat samat. Brysseliläiset ovat lähes voimattomina saaneet aitiopaikalta seurata historiallisen kaupunkikeskustansa dramaattista muuttumista.
Euroopan superkaupunki on kasvanut historiallisesta ytimestään eli Quartier Léopoldista käsin. Siitä on tullut Euroopan pääkaupunki ilman asianmukaista demokraattista kaupunkisuunnittelua. "Brysselisaatio" on termi, jota edelleen käytetään puhuttaessa vanhan rakennuskannan suruttomasta tuhoamisesta. Kyseessä on sama ilmiö kuin kotopohjaisessa Turun taudissa. Tuloksena on ylhäältä ohjautuvaa mahtipontista modernismia ja tyhjää, hallinnon rakennuksiin hautautuvaa urbanismia. Yhteys olemassa olevaan kaupunkiin puuttuu.
Muutos kasvatti Brysselin väkilukua. Tänään yli 30 prosenttia kaupungin asukkaista on ulkomaalaisia. Uudet jäsenmaat vaativat uusia taloja, tiloja ja omia tunnuksiaan. Unionin laajeneminen kasvattaa hallintovirkamiesten määrää edelleen - nyt heitä on jo yli 80 000. Jatkuva muutos syö edelleen olemassa olevan kaupungin historiallista sydäntä. Paine uudis- ja laajennusrakentamiseen siirtyy esikaupunkeihin ja lähialueille.
Kaupunkeihin liittyy monia symboleja, jotka toistuvat päivittäin mediassa, mainonnassa, elokuvissa yms. Jo leikki-ikäinen tunnistaa Helsingin eduskunnan, Tukholman kaupungintalon, Pariisin Eiffel-tornin, Lontoon Big Benin, Rooman Colosseumin ja Washingtonin Valkoisen talon. Brysseliltä puuttuu tällainen symboli. Jo nyt sinne voisi järjestää euroelämän selviytymismatkoja. Päivisin pällisteltäisiin kasvottomia hallintovirkamiehiä nykyarkkitehtuurin sokkeloissa ja iltaisin paleltaisiin tuulisilla ja tyhjillä virastokaduilla?
Bryssel on maanosamme hallintoyhteisön tunnus. Todelliset eurooppalaiset 'sydämen pääkaupungit' ovat muualla. Eurooppaa ei voi ymmärtää tuntematta sen pääkaupunkien historiallista ja kulttuurista eritysroolia. Meillä on Helsinki, kunnioitettu ja kadehdittu. Mutta myös monet muut eurooppalaiset ykköskaupungit tuntuvat aidosti omilta, sillä niiden kasvu ja kehitys koskettavat omamme. Vanha pääkaupunkimme Tukholma on edelleen luokkaretkien suosituin ulkomaankohde. Rinnalleen se on saanut Oslon, Kööpenhaminan ja Tallinnan. Toinen Suomelle tärkeä kaupunki, Pietari, on jälleen ottamassa paikkaansa suomalaisten lempikaupunkina.
Roomassa ja Ateenassa on länsimaisen kulttuurin ja sivistyksen perusta. Sinne siis, ja nyt erityisesti olympialaisia katsomaan. Istanbul ja Moskova, toinen ja kolmas Rooma, kiehtovat aina. Gent, Antwerpen ja Brygge olivat keskiajalla taloudellisen toiminnan keskuksia. Tänään kaupungeissa elää vahva kulttuurinen omakuva.
Aito kansainvälisyys näkyy Lontoossa ja Amsterdamissa. Niiden vetovoima on vahva Pohjolassa edelleenkin. Oikea kaupunkihenki leimaa Pariisin, Wienin, Budapestin, Prahan ja Barcelonan katukuvaa. Matkaamme näihin kaupunkeihin maistelemaan kulttuuria ja urbanismia. Berliinistä on tulossa kulttuurin megapääkaupunki. Pilvenpiirtäjiä nousee Varsovaan, Zagrebiin, Riikaan, Bukarestiin, Sofiaan. Ne ovat tulevaisuuden kasvukeskuksia. Mutta ne ovat myös eurooppalaisia pääkaupunkeja, meidän kaupunkejamme.