Asenteiden kehittyminen Euroopassa lupaa huonoa Atlantin ylittävälle perinteiselle liittolaissuhteelle: Amerikka nähdään nyt uhkana, ei turvana.
Euroopan unionin jäsenmaiden kansalaisten mielestä Israel on suurin uhka maailmanrauhalle. Sitä seuraavat eurooppalaisten silmissä "roistovaltioiden" listalla jokseenkin tasoissa Iran, Pohjois-Korea, Yhdysvallat ja Irak. Afganistan ja Pakistan ovat myös lähes samoissa luvuissa.
Suomi kuuluu niiden muutaman EU-maan joukkoon, joiden mielestä Yhdysvallat ja Israel - tässä järjestyksessä - ovat maailmanrauhan suurimmat uhkaajat. Kyseessä on eurobarometrimittaus, jonka tulokset saivat viime viikolla ansaitsemaansa julkisuutta.
Listassa on erikoista muun muassa se, että Israel ja Yhdysvallat ovat maita, joiden yhteiskuntajärjestys perustuu samaan länsimaiseen demokratiaan kuin EU-maidenkin. Jos ne mielletään pahemmiksi maailmanrauhan uhkaajiksi kuin liuta diktatuureja, yksipuoluemaita tai aivan sekasortoisia valtioita, jotain on mennyt pahasti pieleen. Vika on joko noiden maiden todellisessa politiikassa, siitä syntyneessä mielikuvassa tai vastaajien suhteellisuudentajussa.
Israel toimii palestiinalaisia vastaan kovin ottein. Maa on peloissaan aseistautunut hampaisiin asti, ja sillä tiedetään olevan ydinaseita - mutta onko se silti maailmalle pahempi uhka kuin ydinaseilla suoraan uhitteleva, tyystin suljettu ja arvaamaton Pohjois-Korea? Ei varmasti. Eikä palestiinalaisten roolia edes kysytty.
Jos mielipidekyselyn tulosta haluaa tulkita positiivisesti, sitä voi ennen muuta pitää voimakkaana viestinä Israelin hallitukselle siitä, että sen nykyisen politiikan ei nähdä johtavan minnekään muualle kuin yhä syvempiin vaikeuksiin. Kyseessä on ennen muuta vetoomus vahvan rauhanpolitiikan puolesta. Juutalaisvastaisuudesta siinä ei voi olla kyse: Suomessa on vahva perussympatia Israelia kohtaan, mutta silti 60 prosenttia suomalaisista näkee maan toimet uhkana maailmanrauhalle.
Suhde Yhdysvaltoihin taas peilaa ennen muuta suhtautumista Irakin sotaan. Koska Yhdysvallat käy eurooppalaisten silmissä hyvin kyseenalaisena pidettyä sotaa, käsitys siitä maailmanrauhan uhkaajana tulee ymmärrettäväksi.
Kuitenkin kyseessä on myös valtio, joka on suurimmalle osalle EU-maita tärkein sotilaallinen liittolainen ja jonka kanssa kaikilla Euroopan mailla on hyvin tiiviit ja hyvin tärkeät suhteet. On melko jakomielistä mieltää tällainen maa uhkaajaksi, mutta tämäkin mittaus on uusi todistus Atlantin yli revenneestä henkisestä kuilusta. Ymmärrys amerikkalaisia kohtaan on yksinkertaisesti loppunut.
Helpoin tapa selittää tapahtunut on etsiä syytä George W. Bushin hallinnon politiikasta, eikä tuo selitys mene välttämättä edes paljon metsään. Mutta tällaiset lukemat eivät olisi mahdollisia, ellei niille myös Euroopassa olisi ollut jonkinlaista otollista maaperää. Euroopan ja Amerikan välinen perusyhteisymmärrys saattaa olla murenemassa, millä olisi hyvin kauaskantoiset ja kielteiset vaikutukset.
Suhtautuminen Venäjään osoittaa, että viholliskuvat voivat muuttua. Venäjä on sotaa käyvä, yhä epävakaan oloinen ydinasevaltio, mutta vain viidennes EU-asukkaista pitää sitä uhkana maailmanrauhalle (Suomessa 29 prosenttia). Ilmeisesti Venäjä mielletään jo osaksi eurooppalaista perhepiiriä, josta mielikuvasta Yhdysvallat on liukunut ulkopuolelle.
Terrorismin uhkaa ei Suomessa tunne juuri kukaan. Siltä osin maan ilmapiiri poikkeaa rajusti EU:n keskiarvosta. Toivottavasti tämä pohjoinen lintukotoajattelu myös pohjautuu todellisuuteen.