Kirjoittaja on ylijohtaja valtiovarain-
ministeriössä.
Maaliskuussa linjattiin tulevien vuosien talouspolitiikkaa niin kotimaassa kuin EU:ssakin. Hallitus sopi valtiontalouden menokehykset vuosille 2006-2009 ja osoitti, että valtion menokuri pitää. EU:n keväthuippukokouksessa päästiin yhteisymmärrykseen uudesta vakaus- ja kasvusopimuksesta ja uudesta Lissabonin strategiasta. Kaikki on siis hyvin Suomessa ja EU:ssa?
Katsotaanpa ensin Euroopan tilannetta. Vakaus- ja kasvusopimuksen uudistus on jo ehditty leimata suuren luokan vesitykseksi, mutta miten sellaista voidaan vesittää, mikä ei alunperinkään ole toiminut muuten kuin paperilla. Vakaussopimuksen suurin heikkous sen syntyhetkestä lähtien on ollut uskottavuuden puute.
Sopimuksen näennäinen tiukkuus julkisine nuhteluineen ja sakkoineen ei ole toiminut sellaisena pelotteena, joksi sitä kaavailtiin. Kun finanssipolitiikasta vastaavat valtiovarainministerit kokoontuvat yhteisen pöydän ympärille päättämään, pitäisikö jotain maata rangaista vakaussopimuksen rikkomisesta vai ei, ei ole suurikaan ihme, että löytyy riittävästi niitä, jotka lipsuvat. Kun kaveria ei jätetä pulassa, voi odottaa ymmärrystä silloin, kun itse on joutumassa samaan tilanteeseen.
Lisäjoustoa vakaussopimukseen ja julkisen talouden alijäämärajaan on vaadittu, koska näiden on nykyisellään katsottu estävän elvyttävän ja talouden kasvua pönkittävän finanssipolitiikan harjoittamisen. Tämä puolestaan selittää Euroopan hitaan talouskasvun. Hyvällä syyllä voidaan kuitenkin väittää, että vakaussopimus alkuperäisessä muodossaan on osoittanut juuri vaaditunkaltaista ja suurta joustavuutta. Se ei ole estänyt elvyttävää finanssipolitiikkaa sen paremmin heikossa kuin hyvässäkään taloustilanteessa.
Portugali, Kreikka, Ranska ja Saksa ovat kaikki rikkoneet sopimusta ja jotkut useita kertoja. Ja mitä on tapahtunut? Ketään ei ole rangaistu ja kukin maa on saanut sopeuttaa julkista talouttaan haluamassaan tahdissa ja haluamallaan tavalla. Sopimuksen rukkaaminen ei siten käytännössä muuta mitään eikä vesitä mitään, mutta ei myöskään paranna tilannetta.
Elvytyspolitiikan teho on kuitenkin ontunut ja pahasti. Vaikka euroalueen suurin talous Saksa on harrastanut elvytystä viimeiset neljä vuotta, talouskasvu on madellut 1-2 prosentissa ja työttömien määrä kivunnut yli viiden miljoonan maagisen rajan. Talouskasvua ei ole saatu aikaiseksi alijäämien kasvulla myöskään Ranskassa tai Italiassa. On tullut selvääkin selvemmäksi, että tarvitaan jotain muuta kuin elvytystä.
Viime viikolla liittokansleri Gerhard Schröder julkisti ohjelman, jolla hän aikoo vauhdittaa talouskasvua ja luoda uusia työpaikkoja. Jos ohjelma menee läpi, yritysverotusta lasketaan liittovaltiotasolla 25 prosentista 19 prosenttiin ja lisätään julkisia infrastruktuuri-investointeja. Näillä toimilla Schröder toivoo parantavansa Saksan kilpailukykyä erityisesti suhteessa EU:n uusiin jäsenmaihin. Toimet on tarkoitus rahoittaa karsimalla julkisia tukia ja paikkaamalla verotuksessa olevia aukkoja.
Työttömyyden nujertamiseksi Schröder haluaa jatkaa pari vuotta sitten käynnistämäänsä Agenda 2010 -ohjelmaa. Saksan tärkeimmän oppositiopuolueen puheenjohtaja Angela Merkel pitää sitä kuitenkin täysin riittämättömänä ja vaatii syvälle käyviä rakenneuudistuksia. Työvoimakustannuksia on edelleen alennettava ja vähennettävä talouden sääntelyä ja byrokratiaa.
EU:n keväthuippukokouksessa Lissabonin strategiaan saatiin sentään hiukan järkeä, kun talouden kasvu ja työllisyyden parantaminen nostettiin takaisin prioriteettilistalle. Tähän mennessä strategia ei ole paljon muuta tuottanut kuin suuren määrän hyvää tarkoittavia tavoitteita, neuvoston päätelmiä, suosituksia ja kasapäin raportteja. Raporteilla ja julkilausumilla ei Euroopan kilpailukyky kohene - tarvitaan kansallisia toimenpiteitä.
Vaikka EU:lla on vain toissijainen rooli Lissabonin strategian toteutuksessa, EU-tason päätöksillä olisi huomattava merkitys, jos niitä kyettäisiin tekemään. Yhteisöpatentti on edelleen toteuttamatta, kun jäsenmaat kiistelevät siitä, kuinka monelle kielelle sopimus tulee kääntää. Sisämarkkinat ovat kaukana todellisista markkinoista erityisesti palvelu- ja verkostotoimialoilla.
Ranska on jarruttanut mestarillisesti EU:n etenemistä näillä alueilla. EU-tason sääntelyn yksinkertaistamisessa ja keventämisessä on myös paljon tekemistä, jotta sisämarkkinoista saataisiin todellista hyötyä uusina työpaikkoina ja talouskasvuna.
Miten Suomessa? Suomi on Lissabonin strategian toteuttajien etunenässä ja julkinen talous on loistavassa kunnossa verrattuna vanhoihin EU-maihin, Yhdysvaltoihin ja Japaniin.
Kun on näin hyvin pullat uunissa, eikö olisi jo varaa nauttia elämästä ja lopettaa puheet kuntien ja hyvinvointipalvelujen rahoitusvaikeuksista, väestön ikääntymisestä, globalisaatiosta ja kaikista muista mahdollisista uhkista. Mielellään nämä unohtaisikin ja puhuisi helposta elämästä ja tulevaisuudesta vailla vaikeuksia. Se, että olemme Euroopan kärkijoukossa, ei meitä kuitenkaan pitkälle lämmitä.
Suurimpina haasteina on jo toistakymmentä vuotta ollut työttömyyden ja erityisesti rakennetyöttömyyden vähentäminen sekä työllisyysasteen nostaminen. Näiden korjaamiseen ei tarvita mitään uusia temppuja - riittää että toteutetaan esimerkiksi Sailaksen nimellä kulkeva työllisyysohjelma.
Toimilla on kiire, sillä korkeana pysyvä rakennetyöttömyys ei johdu viime vuosikymmenen lamasta vaan siitä, että virta pitkittyneeseen ja krooniseen työttömyyteen on jatkunut runsaana ja tasaisena tähän päivään saakka. Ellei tätä virtaa saada katkaistua, työttömyysongelma ja kasvava riski syrjäytymisestä ovat pysyviä.