Usein suuret muutokset tapahtuvat hiljaa, kuin huomaamatta, kunnes ne äkkiä purkautuvat jossakin symbolisessa tapahtumassa. Suhtautuminen merkittäviin valtiovierailuihin on yksi mittari.
Moni oululainen muistaa vielä syksyn 1989, jolloin Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatshov päätti valtiovierailunsa Ouluun. Se oli Tapaus, positiivisessa mielessä. Ihmisiä tungeksi kaduilla tuhatmäärin, ja kaikki olivat aidon kiinnostuneita vieraasta. Gorba tuntui täälläkin symboloivan muutosta, alkamassa olevaa uutta aikaa täynnä toivoa: entisen jäykän Neuvostoliiton tilalle tuntui olevan kehittymässä aivan uudenlainen valtio, ydinaseuhka oli väistymässä kaikkien yltä, maailma avautumassa parempaan.
Ei siitä mikään Oulua suoraan koskettanut, mutta muutos ja sen symboli jotenkin aistittiin. Ilmassa oli historian henkeä, ja se itsessään sai ihmisiä liikkeelle.
Nyt uutiset kertovat tyystin toisenlaisesta tapahtumasta, joka sekin liittyy ajan henkeen ja murrokseen. Eivätkä ihmiset lähde liikkeelle iloisen uteliaina, vaan kiukkuisina protestoiden.
Yleensä valtiovieraita tulee ja menee ilman, että kukaan siihen sen enempää kiinnittäisi huomiota. Vierailut kuuluvat asiaan, eivätkä ne herätä mitään intohimoja. Mutta näinä päivinä Lontoossa on meneillään jotain aivan poikkeuksellista. George W. Bushin tulo valtiovierailulle Britanniaan on muodostumassa yhdeksi parhaista nykyhetken symboleista.
Lontoon katujen on määrä täyttyä torstai-iltana ihmisistä, jotka kirjaimellisesti aikovat toivottaa Bushin epätervetulleeksi. Tämän vuoksi, ja myös muista terrorismipeloista, turvatoimet ovat ennennäkemättömät, suurimmat koskaan Britannian pääkaupungissa. Vaara kun voi vaania kaikkialla: maan alla, ilmassa, kaduilla... Amerikkalaiset halusivat jopa vahventaa Buckinghamin palatsin seiniä.
Käytännössä Bush on matkustanut Lontooseen, kuten sanonta kuuluu, turvallisuuskuplassa. Sen sisällä hän on mahdollisimman täydellisesti suojattu ja eristetty kaikelta, mitä tuon kuplan ulkopuolella saattaa tapahtua. Tuhannet poliisit ja turvamiehet ovat urakoineet päiväkausia estääkseen kaikki riskit, ja mielenosoitusten organisoijat ovat urakoineet yhtä kauan kerätäkseen mahdollisimman paljon väkeä protestoimaan vierasta vastaan - vierasta, jonka ei ole määrä olla missään lähelläkään näitä protesteja.
Näin kahden huomattavan demokratian johtajat kohtaavat ja keskustelevat keskenään hyvässä hengessä keskellä Lontoota, kun samaan aikaan näiden maiden turvallisuuspalvelut tekevät kaikkensa eristääkseen heidät tuosta Lontoosta niin tehokkaasti kuin suinkin.
Tätä on vaikea kuvata miksikään muuksi kuin järjettömäksi. Tai ehkä sitä sentään voisi sanoa surulliseksi. Mitä on tapahtunut, kun Amerikan ja Britannian johtajien tapaaminen saa toisaalla aikaan suunnatonta raivoa ja toisaalla vainoharhaisen kaltaista pelkoa turvallisuudesta?
On tapahtunut sitä, että Yhdysvaltain johtajan tulo eurooppalaiseen pääkaupunkiin on muuttunut saapumiseksi vihamieliselle maaperälle. Atlantin yli revennyt kuilu tuskin voisi tulla tämän tehokkaammin enää näkyviin. Se tästä liittolaisuudesta: myös brittienemmistön mielestä Bush on uhka maailmanrauhalle.
Tämä muutos on tapahtunut valtavan nopeasti, ja on kyseenalaista, voidaanko sitä paikata ja millä tavoin. Kun valtiovierailusta sovittiin, sen oli määrä korostaa kahden maan tärkeää liittolaisuutta voitetun sodan jälkeen. Mutta uutiset Irakista kertovat kaikesta muusta kuin voitetusta sodasta, eivätkä vain amerikkalaissotilaat joudu suojautumaan. Myös aina hyvin suojatun Amerikan presidentin on kätkeydyttävä entistäkin tehokkaammin.
Mielenosoituksilla ei tavoitella viestiä Bushille, vaan televisiokameroille, ja sitä kautta suurelle yleisölle. Yhdysvaltoihin lähtevä kuva on, että edes Lontoossa presidentti ei saa vierailla rauhassa. Edes siellä hän ei ole toivottu vieras, kaikista Tony Blairin puheista huolimatta.
Tämä kaikki sopii viimeaikaiseen kuvaan. Kyselyissä eurooppalaiset nimeävät Amerikan uhkaksi maailmanrauhalle. Turvallisuuspolitiikassa ja kauppapolitiikassa EU ja Yhdysvallat epäilevät toistensa tarkoitusperiä. Ennen mutkaton suhde Atlantin yli on saanut yhä enemmän jännitteitä niskaansa, ja vaikutus kasaantuu. Molemminpuolisista epäluuloista voi tulla itseään vahvistava voima.
Bushin vierailu Lontooseen on muodostumassa tämän kaiken symboliksi. Virallista liittolaisuuden kulissia pidetään yllä, mutta sen ympärillä todellisuus on kehittymässä aivan toiseen suuntaan. Tässä jos missä ei pidä tarkkailla vain, mitä itse kokouksessa tapahtuu. On tarkkailtava myös Lontoon katuja ja ihmisten ilmeitä siellä. Voi olla, että mitään erityistä ei tapahdu, ja kaikki unohtuu pian. Mutta voi myös olla, että Lontoon kaduilla kiteytyy käsillä ehkä oleva valtava murros Amerikan ja Euroopan suhteissa.
Vietnamin sodan aikaan kenties tapahtui jotain samantapaista, mutta tuolloin sodanvastaisuus liittyi yleiseen opiskelijaliikehdintään, hippiliikkeeseen ja koko vasemmistolaishenkiseen "60-lukulaisuuteen". Nyt vastaavasta sukupolviliikehdinnästä ei ole merkkejä. Sen sijaan muutos porautuu ehkä vielä syvemmälle: se näkyy Ranskan ja Saksan pyrkimyksissä, se näkyy orastavassa kauppasodassa ja liudassa poliittisia erimielisyyksiä, se näkyy eurooppalaisten ja amerikkalaisten ajattelutapojen kasvavassa vieraantumisessa toisistaan. Muutos on ollut nopeaa, ja mikä tärkeintä, käännettä siihen ei ole näkyvissä.
Irakin sota on tämän muutoksen oire, ei sen syy - mutta niin kauan kun sota jatkuu, ja se näyttää jatkuvan kauan, se levittää myrkkyä ympärilleen ja nopeuttaa asioiden kärjistymistä. Euroopan ja Amerikan silta ei ole vielä sortunut, mutta se huojuu todella pahasti.