Viron presidentti Kersti Kaljulaid piti monien arvioiden mukaan uransa voimakkaimman puheen maan itsenäisyyspäivänä 24. helmikuuta. Siinä hän moitti ankarasti poliitikkoja, jotka ratkaisujen etsimisen sijaan ovat kuluneen vuoden aikana keskittyneet toistensa loukkaamiseen ja epäkohteliaiden tyhmyyksien laukomiseen. Viro onkin tuore esimerkki siitä, miten populistipuolueen nousu hallitukseen ravistelee demokraattista järjestelmää. Poliittisesta keskustelusta tuntuu paikoin katoavan järki, kohtuus ja vastuu.
Samaan ilmiöön tarttui viikkoa aikaisemmin pidetty Münchenin turvallisuuskonferenssi, jonka pääteema tänä vuonna oli ”lännettömyys”. Liberaalia demokratiaa haastavat monissa länsimaissa illiberaalin kansalliskonservatiivisen vaihtoehdon puolesta puhuvat populistit. Seurauksena on muun muassa se, että lännen sisäinen rikkinäisyys heikentää sen globaalia vaikutusvaltaa ja kykyä huolehtia omasta turvallisuudesta.
On ironista, että hyökkäys länttä vuosikymmenien ajan määrittänyttä liberaalin demokratian mallia vastaan käynnistyi Itä-Euroopan maista, jotka 1980-luvun lopulla kumosivat idän totalitaarisen järjestelmän päästäkseen palaamaan osaksi länttä.
Unkarin pääministeri Viktor Orbàn piti kuuluisan puheensa illiberaalin demokratian puolesta jo heinäkuussa 2014, ennen Euroopan pakolaiskriisiä, Brexit-kansanäänestystä ja Donald Trumpin valtaannousua Yhdysvalloissa.
Kuten Brexit ja Trump osoittavat, äkkiväärää populismia ei voida pitää erityisesti Itä-Euroopan ongelmana. Itäisen Euroopan nuorissa demokratioissa lännen heikkoudet ja laiminlyönnit ovat kuitenkin pudonneet erityisen hedelmälliseen maaperään.
Analyyseissa populismin nousun syistä korostuu kaksi isoa tekijää: yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukset sekä huoli kansallisen tai läntisen identiteetin katoamisesta. Ensimmäistä ruokki vuonna 2008 puhjennut maailmanlaajuinen finanssikriisi; toista vuonna 2015 Eurooppaan saapunut hallitsematon pakolaisaalto. Mutta miksi liberaali demokratia järjestelmänä joutui niin koville näitä kriisejä hoitaessaan, ja miksi erityisesti itäisessä Euroopassa?
Poliittinen filosofi Chantal Mouffe analysoi jo vuosia sitten erimielisyyksien näennäisen katoamisen vaaroja demokratialle. Liberalismin ihanteita ovat yksilökeskeisyys, rationalismi ja universaalit arvot. Politiikkaan kuuluvat kuitenkin yhteisöllisyys, tunteet, arvokiistat ja -valinnat, joita ei voi pelkällä rationaalisella päättelyllä ratkaista. Kylmän sodan jälkeisellä kaudella liberaalin demokratian voittokulku toi mukanaan poliittisten vaihtoehtojen liudentumisen. Sen lisäksi, että vaihtoehtoiset yhteiskuntajärjestelmät näyttivät kokeneen lopullisen tappion, demokraattisten valtioiden sisällä valtasi alaa välttämättömyyksien politiikka. Populistiset liikkeet nousivat kapinaan liberaalia eliittiä ja sen vaihtoehdottomuutta vastaan.
Erityisen vahvasti tämä kehitys ilmeni entisen itäblokin maissa. Tullakseen ”normaaliksi länsimaaksi”, esimerkiksi Viro ryhtyi 1990-luvulla kopioimaan pikavauhtia läntisiä instituutioita, lakeja ja asioiden tekemisen tapoja aina ”euroremontista” missikisoihin. Tutkijat Ivan Krastev ja Stephen Holmes kuvaavat tällaista prosessia kirjassaan ”The Light That Failed” imitaationa eli jäljentämisenä. Kyseessä oli tietenkin itäisen Euroopan maiden oma valinta, jota valtaosa maiden kansalaisista edelleen kannattaa, sillä elämä EU:hun ja Natoon liittyneissä maissa on vauraampaa ja turvallisempaa kuin siinä osassa Itä-Eurooppaa, joka jäi läntisten instituutioiden ulkopuolelle.
Lännen jäljentäminen ei kuitenkaan muuttanut maita yhtä vauraiksi ja vakaiksi kuin läntiset naapurinsa. Lisäksi muutosten hyödyt jakautuivat väestön keskuudessa epätasaisesti. Itäiset jäsenmaat myös kokevat yhä, että niitä kohdellaan EU:ssa ja Natossa eriarvoisesti. Kaikki tämä aiheuttaa katkeruutta ja protestia, joka on kanavoitunut tueksi kansalliskonservatiivisille populisteille.
Krastev ja Holmes tarjoavat oman selityksensä sille, miksi maahanmuuton pelko on kohonnut huippuunsa juuri itäisissä EU-maissa, joissa pakolaisia ei ole juuri näkynyt. Maiden todellinen ongelma on väestökato: esimerkiksi Latvia menetti vuosina 1989-2017 jopa 27 prosenttia väestöstään, josta suuri osa muutti länteen. Kun tätä ongelmaa ei osata käsitellä, poliitikot ovat kanavoineet ihmisten huolen kuviteltuun maahanmuuton uhkaan. Toisaalta todelliseen maahanmuuttoon liittyvien ongelmien käsittelyn vaikeudet lännessä ovat nostaneet populistipuolueiden suosiota ympäri Eurooppaa.
Läntisen mallin mukaan rakennetut instituutiot ovat Unkarissa ja Puolassa taipuneet illiberaalin vastaiskun myötä autoritarismin suuntaan. Virossa demokraattinen järjestelmä on toistaiseksi kestänyt.
Kristi Raik on Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja.