Espanjan vajottua syvemmälle talouskriisiinsä on entistä selvempää, että Euroopan unionin tulevaisuus on Saksan käsissä. Unionia luodessa Saksan rooliksi ajateltiin ihan muuta.
Kun Euroopan unionia ryhdyttiin 1950-luvulla luomaan, sen taustalla olivat vahvasti sodan opetukset. Ranska ja Saksa eivät tahtoneet millään mahtua samaan maanosaan. Toisen maailmansodan päätyttyä Eurooppa oli kärsinyt suunnattomasti, Saksa jaettu ja fasismi nujerrettu.
Sodanjälkeisen Euroopan poliittiset johtajat uskalsivat katsoa uudella tavalla eteenpäin. Oli ilmeistä, ettei Eurooppaa saanut enää päästää samanlaiseen katastrofiin. Syntyi ajatus kivihiilen ja teräksen tuotannon saattamisesta ylikansalliseen valvontaan ja muodostettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö. Ajatuksena oli samalla pitää silloinen Länsi-Saksa valvonnassa. Hiili- ja teräsyhteisöä seurasivat Euroopan talousyhteisö (EEC) ja Euroopan atomienergiayhteisö (Euratom).
Jokaisen yhteisön keskeinen tavoite oli lisätä kauppaa eli rauhanomaista yhteistyötä valtioiden välillä. Mitä enemmän pääomia sijoitettiin valtioiden rajojen yli sitä enemmän oli valtioiden johdossa intressiä huolehtia poliittisesta vakaudesta ja aivan erityisesti rauhasta. Eritoten Saksaa voitiin näin pitää luontevasti silmällä.
Taloudellinen integraatio ei voinut loputtomasti edetä ilman poliittista integraatiota, jonka tuloksena syntyi Euroopan talous- ja rahaliitto sekä yhteinen valuutta euro. Yhdistyneen Euroopan projektista puuttuu enää yksi askel, joka on liittovaltiomuotoinen EU.
EU:n perustajat tuskin uskoivat Saksan koskaan nousevan nykyiseen loistoonsa, ainakaan se ei ollut tavoitteena. Toisin kävi. Osat ovat vaihtuneet. Jos natsi-Saksa olikin 1930-luvulta alkaen Euroopan harmien alku ja juuri, nyt EU:n tulevaisuus lepää Saksan käsissä. Espanjaa ei pelasteta pankkikriisistä ilman Saksan apua.
Mikäli kriisi edelleen Euroopassa jatkuu, Saksan rooli korostuu entisestään. Entisestä Euroopan häiriköstä on tullut peruuttamattomasti EU:n vakauden ankkuri ja viimeinen tuki ja turva.
Pelkästään Saksan kehitys todistaa, ettei EU ole ollut niin pieleen mennyt projekti kuin muutamat suomalaiset poliitikot väittävät.
Siksi nyt pitäisi ymmärtää syvällisesti Länsi-Euroopan integraation pitkä historia ja merkitys. Kriisiä selvittelevät poliitikot eivät hoida pelkästään velkaa, takauksia ja kriisipaketteja, joiden hintalappu kieltämättä on astronominen. He hoitavat Euroopan ja eurooppalaisuuden ideaa. Molemmat ovat olleet Suomelle onneksi. Ainakaan suomalaisten ei pitäisi kuvitella, että elämä hajanaisessa Euroopassa olisi jotenkin helpompaa.
EU:n talouskriisi on toki sarja vakavia poliittisia epäonnistumisia. Hallitusten tehtävä on maassa kuin maassa harjoittaa politiikkaa, joka poistaa epäjärjestystä ja luo näköaloja tulevaan. Talous ei kasva eikä työpaikkoja synny ilman selkeitä poliittisia tavoitteita, joihin pyritään systemaattisesti ja määrätietoisesti.
Kun moiseen pystyttiin jo 1950-luvulla, mikä estää pystymästä nyt?