Olisimmeko pärjänneet markan kanssa paremmin?
Vaikka jälkiviisaus on sitä imelintä lajia viisautta, ei mikään estä meitä pohtimasta sitä, oliko markan vaihtaminen euroon viisas ratkaisu.
Vastaus on selvä: se oli hyvä ratkaisu, vaikka päätöksen runnominen ilman kansanäänestystä tuntuukin demokratian puhtaiden ihanteiden vastaiselta.
Ei meille köpelösti olisi käynyt, vaikka olisimme jättäytyneet Ruotsin lailla yhteisvaluutta-alueen ulkopuolelle. Pienet maat ovat vaikeuksissa oman valuuttansa kanssa vain, jos taloutta hoidetaan huonosti.
Malliesimerkki tästä on Islanti, jonka finanssiseikkailut olivat vähällä upottaa koko saarivaltion. Moneen kuukauteen ei Islannin kruunulla ollut minkäänlaista virallista noteerausta.
Toki ison euroalueen oloissakin valtion talouden hoitamisessa ainoa kestävä periaate on se, että kulutetaan se mikä on tienattu. Valitettavasti maanosamme etelälaidalla tämä unohtui, kohtalokkain seurauksin.
Tilaisuus tekee varkaan, mikä johtui euron alkutaipaleella sitä, että kontrollista lipsuttiin ja tilastokikkailua katsottiin läpi sormien. Kreikan kohdalla on vielä sanottava, että maa haluttiin poliittisista syistä mukaan euroalueeseen, vaikka pääsykriteerit eivät täyttyneetkään.
Osasyyllisiä taudin pahenemiseen olivat EU:n suurimmat, Saksa ja Ranska, joiden talouden tunnusluvut ovat vasta aivan äskettäin päässeet lähelle hyväksyttäviä rajoja velkaantumisen ja budjetin alijäämän osalta. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, oli motto 2000-luvulla.
Eurooppalainen yhteisvaluutta oli pitkäaikainen haave, mutta se saatiin paperille vasta Maastrichtin sopimukseen vuonna 1991.
Euron myötä vapaakauppa-alueesta tuli talouden jättiläinen. EU on yhä poliittinen kääpiö, mutta talouden mittelöissä euro on maailman kakkosvaluutta Yhdysvaltain dollarin jälkeen.
Iso taustayhteisö antaa mukavan selkänojan Suomen kaltaisille pienille maille. Kiistely siitä, millainen korkotaso meillä olisi ollut markkamaana, on enemmän tai vähemmän akateemista. Tosiasia on kuitenkin se, että asuntovelalliset ovat voineet elellä turvallisin mielin kuluneen vuosikymmenen. Niitä 15 prosentin korkoja muistellaan nyt hymyssä suin.
Euro helpottaa maamme vientiyritysten arkipäivää, vaikka devalvaatiokortti poistuikin. Valuutan arvon pudottaminen viennin piristämiseksi olisi tuskin pelastunut ensimmäistäkään suomalaista sellu- tai paperitehdasta, sillä alan ongelmana on ollut liikakapasiteetti, eivät korkeat myyntihinnat.
Varsin kouraantuntuva ilonaihe eurosta on se, että valuutan vaihto on isolta osalta historiaa suomalaisten ulkomaanmatkailussa.
Yhteisvaluutta on eurooppalaisen rauhanprojektin tärkeimpiä merkkipaaluja. EU:n edeltäjä EEC perustettiin toisen maailmansodan jälkeen estämään eurooppalaisten valtioiden välienselvittelyjä. Idea oli yksinkertainen: mitä enemmän on yhteistyötä ja keskinäistä kaupankäyntiä, sitä epätodennäköisempää on aseisiin tarttuminen.
Euron perusidea on hieno. Sen sisään on kuitenkin leivottu ongelmia, sillä yhteisvaluutta edellyttäisi oikeastaan yhteistä talouspolitiikkaa, jotta luottamus säilyisi korkealla ja korot alhaalla.
Ei riitä, että Saksa tai Suomi elävät suu säkkiä myöten, jos Irlannissa tai Kreikassa vietetään juhlia velkarahalla. Jos kaikki euromaat tämän ymmärtävät ja suostuvat väistämättömiin toimiin, tulee euro ulos kriisistä entistä vahvempana.
Euron tervehdyttäminen vaatii lisäaskeleen ottamista liittovaltion suuntaan, mikä lihottaa EU-peloilla politiikkaa tekeviä populistipuolueita. Tämä on euron ensimmäisen kypsyyskokeen valitettava sivutuote.