Euroalueen kriisi syvenee päivä päivältä. Näyttää entistä todennäköisemmältä, etteivät ainakaan kaikki yhteisvaluutan piiriin nyt kuuluvat maat kykene saattamaan julkista talouttaan sellaiselle tolalle, että euron käyttöä voisi jatkaa.
Kun vielä sisäpoliittinen sekasorto Italiassa sai markkinat varpailleen, kyseessä on liuku, jonka pysäyttäminen ilman dramaattisen rajuja toimenpiteitä lienee mahdotonta.
Euron pelastaminen on toki mahdollista, mutta se vaatisi EU-johtajilta aivan ennennäkemätöntä päättäväisyyttä ja määrätietoisuutta. Euromaiden ja euron käyttöönottoa harkitsevien maiden pitäisi julistaa selkeästi ja epäröimättä, että euro pidetään, maksoi mitä maksoi. Sen jälkeen ryhdyttäisiin samalla päättäväisyydellä remontoimaan erityisesti ongelmamaiden talouksia.
Valitettavasti tarvittavan vahvaa poliittista signaalia ei taida olla saatavilla. Sitä paitsi EU:n ansioluettelo talouden saralla ei päätä huimaa. Kymmenkunta vuotta sitten Portugalissa EU-johtajat päättivät, että maanosasta tehdään kymmenessä vuodessa maailman kilpailukykyisin tietoon perustuva talous. Tavoite oli kannatettava ja kaikki edellytykset sen saavuttamiseksi olivat olemassa.
Toisin kävi. Tavoitteen määräaika kului umpeen jo vuosi sitten. Osa EU:sta sortui hurjan globaalin suhdanteen, heikkojen poliitikkojen, kelvottoman talous- ja finanssipolitiikan ja suoranaisen suhmuroinnin yhdistelmään.
Italia on ikävä esimerkki nyky-EU:n tilasta. Olivatpa ajat miten ankeat tahansa, mikään ei estä kunnon sisäpoliittista sekamelskaa. Asioiden hoito jää liian usein henkilö- tai puoluekohtaisen häikäilemättömyyden alle.
Euroopasta on tulossa talouden museo, joka menettää työpaikkojaan ja elintasoaan muille maanosille. Hyvinvointivaltion puolustajia istuu joka oksalla, vanhoja kunnon teollisuuspoliitikkoja joutuu hakemaan vainukoirien kanssa. Eurooppalainen hyvinvointi on kriisistä huolimatta edelleen sillä tasolla, että on muodikkaampaa vastustaa esimerkiksi ydinvoimaa kuin miettiä, miten uusia työpaikkoja kyettäisiin luomaan.
Euroa on hirveän helppo syyttää kaikesta. On totta, että euro sitoo osallistujamaansa kohtalot teknisesti yhteen. Jos kansalliset valuutat edelleen olisivat olemassa, ne antaisivat taloudellisten shokkien sattuessa joustoa kuin kumipuskurit.
Unohtumaan vain pääsee, että huonon taloudenpidon maksaa aina joku. Turismi ja vientikauppaa harjoittava yritys joutuisi helposti kärsimään paljonkin valuuttakurssiriskistä, jonka mukana seuraa usein korkoriski. Kilpailukyvyttömän talouden valuutta heikkenee väkisinkin ajan myötä ja aiheuttaa Suomen kaltaiselle tuontienergiasta riippuvaiselle maalle suuria kustannuksia. Palkasta menee kasvava osuus bensakuluihin, esimerkiksi.
Puhumattakaan asuntovelallisesta. Euro toi mukanaan alhaiset korot, joista suomalainen ei pääsisi kuin poikkeuksellisesti nauttimaan valuuttaunionin ulkopuolella. Ja suomalainen asuntovelallinen on se, joka saa pahasti näpeilleen, jos euro romahtaa.