Käteisen euron käyttöönotto on sujunut hyvin, mutta eurooppalaisen rahajärjestelmän toiminnassa on vielä parantamisen varaa.
Vuosi sitten oli uudenvuoden aatolla ja päivällä yksi suuri ero. Aattona oli Suomessa käteisrahana vain markka, mutta vuoden 2002 ensimmäisenä päivänä oli rahayksiköksi muuttunut euro. Kahden kuukauden siirtymävaiheen aikana markka katosi kokonaan lompakoista pankkeihin tai muistoesineeksi lipastojen pohjille.
Nyt on ensimmäinen vuosi euroa takana, ja sopeutumisen voi sanoa tapahtuneen hämmästyttävän hyvin. Eurokäteistä käytetään sujuvasti, vaikka etenkin suuria summia - kuten auto- ja asuntokaupoissa - moni mielellään ajattelee yhä markkoina. Päivittäistavaroiden kaksoishinnoittelu kaupoissa alkaa vähitellen muuttua kokonaan tarpeettomaksi.
Raha oli sittenkin vain rahaa. Siihen liittyvä kansallinen symboliarvo on korvautunut kansainvälisellä: nyt euro luo yhteistä eurooppalaista identiteettiä. Suomalaisille tämän mieltämistä hankaloittaa se, että mihin tahansa naapurimaahan mentäessä rahaa on vaihdettava entiseen malliin. Euro tulee vastaan vasta Keski-Euroopassa. Ruotsin kansanäänestys voi jo muuttaa tilanteen, ja Baltian maiden EU-jäsenyys tekee sen varmasti.
Hankalampaa on arvioida sitä, mitä ei ole tapahtunut. Jos Suomi olisi yksin puolustamassa omaa valuuttaansa, kuinka se olisi kestänyt talouden myrskyt? Todennäköisesti huonosti ja huonommin kuin esimerkiksi talouden pohjaltaan vahvempi Ruotsi. Nyt euro luo vakautta jo pelkällä olemassaolollaan, ja 1990-luvun alun kaltaiset valuuttakeinottelut ja keskuspankkien epätoivoiset vastavedot tuntuvat etäiseltä painajaiselta.
Tämä ei silti tarkoita, että kaikki olisi sujunut niin kuin olisi pitänyt.
Vaikka euro on viime ajat vahvistunut ja saanut uskottavuutta dollarin rinnalla, Euroopan keskuspankin asema ja arvovalta ovat kaukana siitä, mitä vaikkapa Yhdysvaltain keskuspankki ja sen pitkäaikainen pääjohtaja Alan Greenspan nauttivat.
Euron taustalla olevaa kasvu- ja vakaussopimusta on tulkittu poliittisten suhdanteiden mukaan. Talouspolitiikka ei ole ollut yhtenäistä, ja haasteet vain kasvavat uusien jäsenmaiden tullessa mukaan. Kehitys vie ilmeisen väistämättä siihen suuntaan, että euroalueen talouspoliittista ääntä tulee yhtenäistää. Samalla se voidaan tulkita uudeksi askeleeksi EU:n kehityksessä kohti liittovaltiomuotoa.
Ennen sitä kuitenkin tulee ehkä jo nopeastikin eteen kysymys EKP:n pääjohtajasta. Wim Duisenbergin nimitys oli poliittisesti vaikean väännön tulos, ja ensi kesänä hänen on määrä jättää paikkansa ranskalaisen Jean-Claude Trichetin hyväksi. Tämä on kuitenkin sotkeutunut Credit Lyonnais -pankkia koskevaan oikeudenkäyntiin, ja sen myötä Duisenbergin seuraajakysymys on pahan kerran auki.
Duisenberg sanoi viikonvaihteessa jäävänsä eläkkeelle heinäkuussa mutta olevansa tarvittaessa valmis jatkamaan virkakauttaan - mikä ehkä on edessä, jos seuraajakysymystä ei ajoissa saada kuntoon. Ajatus on huolestuttava. EKP:n pääjohtajan vaihdoksen pitää tapahtua tyylikkäästi ja sovitussa aikataulussa. Tilannetta ehkä selkiyttäisi, jos Duisenberg selvästi ilmoittaisi siirtyvänsä syrjään kesällä, jolloin poliitikkojen olisi pakko ratkaista asia aikataulussa.
Duisenberg on sanonut EKP:n tutkivan yhden ja kahden euron setelien käyttöönottoa. Niille tuskin kuitenkaan on todellista tarvetta. Toivottavasti puhe siitä, että hanke tarvitsee vuosien valmistelun, tarkoittaa käytännössä kohteliasta tapaa haudata italialaisten esittämä ajatus.