Muistaako joku vielä, mitä tapahtui 11. syyskuuta 2001 ja etenkin sen jälkeen? Presidentti Vladimir Putin soitti ensimmäisenä presidentti George W. Bushille; näin syntyi Yhdysvaltain ja Venäjän akseli taisteluun terrorismia vastaan. Ranskan presidentti Jaçques Chirac puolestaan lensi ensimmäisenä yli Atlantin ja katsasti terrorin tuhoja Ground Zerossa "ystävänsä Georgen" kanssa.
Ei siis niin pahaa, ettei jotain hyvääkin; järkyttävät terrori-iskut nostattivat kansainvälisen solidaarisuusaallon. Terrorismin uhka yhdisti maailmaa enemmän kuin mikään muu vuosikymmeniin.
Aaltoa riitti noin puolitoista vuotta. Helmikuussa 2003 näyttää siltä kuin ystävykset ja liittolaiset olisivat ajautuneet suhteiden aallonpohjaan. Sen minkä terrorismin uhka yhdisti, sen Irakin kysymys on hajottanut.
Mistä tämä amok-juoksu oikein johtuu? Onko syy siinä, että Yhdysvaltain presidentti on nimeltään George W. Bush? Vai onko syy Irakin diktaattorin Saddam Husseinin stalinmaisessa taidossa peluuttaa liittolaisia vastakkain? Vai onko kysymys vielä syvemmistä syistä eli vanhan ja uuden mantereen ajautumisesta erilleen?
Euroopasta päin tilanne näyttää tältä: Bushin hallinto haluaa ajaa tahtonsa läpi YK:ssa ja Natossa. Bush on päättänyt hyökätä Irakiin, olivatpa muut mitä mieltä tahansa. Hän uskoo naiivisti, että kun Saddam on syrjäytetty, demokratia tulee Irakiin.
Yhdysvalloista päin näkymä on tämä: Eurooppa ei halua taaskaan toimia, vaan aikailee. Jarrumiehet Ranska ja Saksa edustavat "vanhaa Eurooppaa" ja ovat itse asiassa pieni vähemmistö Natossa. Ranska on Naton vapaamatkustaja, jonka voisi pudottaa pois Naton neuvostosta.
Perimmäisten kysymysten ja vastausten aika ei ole vielä eikä sitä toivottavasti tule. YK:n asetarkastajat esittävät toisen raporttinsa turvallisuusneuvostolle perjantaina. Se on tärkeä etappi paitsi Irakin vastaisten toimien myös sen kannalta, laukeaako Natoa repivä kriisi nopeasti vai ajautuuko sotilasliitto entistä suurempiin riitoihin.
Asemiin on ajettu joka tapauksessa railakkaasti. Mieleen ei muistu tilannetta, jossa Yhdysvaltain ja Saksan korkea-arvoiset ministerit väittelisivät julkisessa seminaarissa sodan oikeutuksesta. Tulos oli näyttävä uutisshow ja sitä monen kaipaamaa julkista diplomatiaa, mutta viisaan kansainvälisen politiikan kanssa julkisella tappelulla ei ollut mitään tekemistä.
Yhdysvaltain ja läntisen Euroopan yhteispeli on ollut maailmanmenon kulmakivi Naton perustamisesta lähtien 1949. Jos Irakin kysymyksen nostama Nato-kriisi ei ratkea pian, pahin uhkakuva eli euroatlanttisen allianssin hajoaminen ei olisi mahdotonta, joskaan ei todennäköistä. Lähtemätön särö siitä joka tapauksessa syntyisi.
Naton käymistila voi äkkiseltään tuntua Suomessa yhdentekevältä, jopa hyvältä kehityskululta. Suomen nykyinen vahva kansainvälinen asema nojaa kuitenkin myös vahvaan Natoon. Mitä tiiviimpi Nato on, sitä parempi Suomelle - riippumatta siitä, onko Suomi jäsen vai ei. Rakoilu Natossa keikuttaisi venettä myös Suomen Venäjä-suhteessa, eikä ainakaan Suomen eduksi. Kotimaista Nato-keskustelua sotilasliiton käymistila voi silti jarruttaa.
Venäjä hyötyy sitä enemmän, mitä hajanaisempi Nato on. Venäjän tuenilmaisut Ranskalle ja Saksalle voi lukea tätä taustaa vastaan. Venäjän toiminta vahvistaa vaikutelmaa, että Putinin liittoutuminen Yhdysvaltain kanssa terrorismin vastaisessa taistelussa oli enemmänkin nopeaa taktiikkaa kuin pitkäaikaista strategiaa.
EU:ssa päähuomio on kiinnittynyt Ranskan ja Saksan vastarintaan. EU-rintama on silti kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Unionimaista Yhdysvaltain rinnalla ovat etenkin Britannia, Espanja ja Italia. Siksi voikin ennustaa, ettei ensi maanantaina pidettävästä EU:n Irak-huippukokouksesta tule ulos kovinkaan yhtenäistä kantaa.
Euroatlanttista hölmöilyä voi tarkastella myös Naton laajenemisen näkökulmasta. Itä-Euroopan Natossa jo olevat ja sinne pyrkivät maat ovat liputtaneet tukeaan Yhdysvalloille. Jo Natossa olevat maksavat näin kiitollisuudenvelkaansa setä Samulille, ja Natoon pyrkivät eivät halua vaikeuttaa jäsenyystietään asettumalla poikkiteloin Yhdysvaltain kanssa.
Väittelyn Euroopan jakautumisesta "vanhaan" ja "uuteen" aloitti Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeld. "Pidätte Eurooppaa Saksana ja Ranskana", hän vastasi hollantilaistoimittajalle tammikuun lopulla. "Minä en. Minusta se (Saksa ja Ranska) on vanhaa Eurooppaa. Jos katsoo tänään koko Nato-Eurooppaa, painopiste siirtyy itään."
Luonnehdinta oli ilkeä, mutta sattui "vanhan Euroopan" kannalta arkaan paikkaan. Naton itälaajentuminen ei voi olla vaikuttamatta sotilasliiton sisäisiin voimasuhteisiin. Laajentuminen sataa suoraan Yhdysvaltain laariin, sillä neuvostoleirissä vietetyt puoli vuosisataa saivat aikaan sen, että Itä-Euroopassa ajatellaan eri tavalla kuin Länsi-Euroopassa.
On hyvä muistaa, että Yhdysvalloissa lainehti 1990-luvun alkupuolella voimakas keskustelu Naton itälaajentumisen puolesta ja etenkin sitä vastaan. Vastustajat varoittelivat, että oven avaus Itä-Euroopalle toisi vain ongelmia ja rapauttaisi Natoa sisältä päin. Vuosikymmen myöhemmin arvio näyttää totaalisen väärältä. Yhdysvalloilla ei voisi olla Itä-Euroopan maita uskollisempia liittolaisia.
Nato-kuohunta voi pitkittyessään vaikuttaa myös Euroopan unionin kehitykseen. Sille ei ole hyväksi, jos Naton ohella EU:hun pyrkivät itäeurooppalaiset maat joutuvat valitsemaan sen välillä, ovatko ne lojaaleja ensisijaisesti EU:lle vai Yhdysvalloille.
Kotimaisessa keskustelussa on väitetty, että Nato-maita käskytetään Yhdysvalloista. Viime päivät ovat herra paratkoon osoittaneet korkojen kera, ettei väite pidä paikkaansa.