Euroopan taloutta ravistelleet ongelmat, jotka huipentuivat Kreikan valtion massiiviseen apuun, osoittavat, että euroalue elää vielä kasvukipujen aikaa.
Vaikka yhteisvastuun periaate ei kuulu alkuperäisen raha- ja talousliiton sääntöihin, on siihen olosuhteiden pakosta jouduttu turvautumaan.
Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö (kok.) totesi Kalevassa (20.10.), että Suomi olisi tuskin liittynyt raha- ja talousliittoon, jos tiedossa olisi ollut, että euromaat vastaavat toistensa veloista yhteisvastuullisesti. Muutoinkin hän pitää euromaiden välistä yhteisvastuuta erikoisena ajatuksena.
Juridisesti Kreikalle ei olisi tarvinnut antaa apua, mutta rahoitusmarkkinoille oli siinä tilanteessa annettava riittävän vahva signaali suurempien vahinkojen välttämiseksi. Joskus katkera kalkki on nieltävä, vaikka juoma ei olisikaan oikeaoppisesti valmistettu.
Niin kauan kuin pääomamarkkinat ovat vapaita, on politiikalla vaikea määrittää, minkälaisen riskin rahoitusjärjestelmä saa ottaa. Pääomamarkkinat ovat täynnään nopealiikkeisiä spekulantteja, jotka haistelevat globaaleja voitontekopaikkoja.
Tiukat säännötkään eivät aina auta, sillä niistä etsitään heikkoja kohtia ja porsaanreikiä. Kriisit seuraavat toisiaan noin kymmenen vuoden välein, kun jossain vaiheessa luottamus murenee ja kupla lopulta puhkeaa.
Kreikan kriisi oli niin syvä ja kärjistynyt, että muu Eurooppa ei yksinkertaisesti voinut päästää maata konkurssiin. Euromaat keräsivät kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kanssa 110 miljardin euron lainapaketin Kreikalle.
Samalla luotiin EU:n laajuiset takaus- ja pääomasijoitusohjelmat.
Pelastusoperaation jälkeen voidaan kiistellä siitä, sammutettiinko tulipalo oikein ja miettiä, miten seuraava tulipalo sammutetaan. Euroopan talousministerit ovat juuri päässet sopimukseen, jonka mukaan jatkossa vakaus- ja kasvusopimuksen rikkojia rangaistaan.
Lopullinen keinovalikoima talouspolitiikan koordinaatiosta tarkentuu vielä ensi viikolla EU-huippukokouksessa.
Saksa ja Ranska ottivat uuden askeleen, vaatimalla Lissabonin sopimuksen avaamista talouskurin lisäämiseksi. Samalla EU-presidentti Herman van Rompuyn roolia kasvatetaan antamalla hänelle vastuu euroalueen kriisinhallintajärjestelmän valmistelussa.
Suurten maiden sanoma on selvä, ne eivät halua komission puuttuvan liiaksi tekemisiinsä.
Suurten jäsenmaiden aloitteellisuus on EU:n tuttua sisäistä dynamiikkaa. Kriisin hetkellä ne määrittävät suunnan. Saksan ja Ranskan akseli toimii jälleen ja pienet maat seuraavat nikotellen.
Pitkällä aikavälillä on selvää, että yhdentyneellä euroalueella tarvitaan myös yhteen sovitettua talouspolitiikkaa. Siinä suhteessa Euroopan keskuspankin EKP:n ja jäsenmaiden talouspoliittiset tavoitteet eivät pitkän päälle voi olla kovin erilaisia.
Muilla suurilla valuutoilla ei ole tällaista johtajuusongelmaa.