Suomi on kuulunut Euroopan unionin talous- ja rahaliittoon vuodesta 1999 lähtien. Markka kytkettiin euroalueen valuuttakurssijärjestelmään kolme vuotta aikaisemmin. Omasta valuutastaan Suomi luopui vuoden 2002 alussa.
Noista päätöksistä on kulunut jo niin pitkä aika, että vähitellen voi jo tehdä jonkinlaisia varovaisia johtopäätöksiä siitä, onko markasta luopuminen ollut Suomelle menestys. Vai onko se kirous, kuten jotkut väittivät aikoinaan - ja väittävät yhä.
Kriitikkoja riittää. Ehkä äänekkäin, itsevarmin ja älyllisesti haastavin heistä on vuoden 1994 presidenttiehdokas, tohtori Keijo Korhonen. Hän antaa murskatuomion oman valuutan myyjille kevättalvella julkaisemassaan kirjassa "Itsenäisyyden lyhyt historia ja EU-Suomen koko kuva".
Vielä kovemman tuomion Korhoselta saavat ne, jotka liittivät Suomen EU:n jäseneksi. Siinä ei ole mitään yllättävää, sillä Korhosen presidenttiehdokkuus perustui EU-jäsenyyden vastustukseen. Hän siis soittaa yhä vanhaa levyään, eikä voi tietenkään tunnustaa, että olisi voinut olla väärässä.
Markasta luopumisen seurauksia voi arvioida kiihkottomastikin tapahtuneiden tosiasioiden pohjalta. Tilastokeskus on esimerkiksi julkaissut juuri uudet, korjatut tilinpitolukunsa Suomen bruttokansantuotteen kasvusta. Niiden sanoma on erittäin kiinnostava.
Suomen talous on ensiksikin kasvanut euromaiden keskimääräistä kasvua nopeammin. Markan ERM-kytkennän aikainen kasvuhuippu saavutettiin heti 1997: Suomen bruttokansantuote kasvoi silloin komeat kuusi prosenttia. Euroajan tähänastinen huippu on viiden prosentin kasvu vuonna 2000 ja viime vuonna. Suomen kansantuote kipusi viime vuonna 167 miljardiin euroon.
Se on kaksi kertaa enemmän kuin syvimmän laman pohjalla 1992. Vauhti on on ollut hurjaa. Kansantuote on kaksinkertaistunut 15 vuodessa sen jälkeen, kun Suomen talous käännettiin devalvaatioilla nousuun.
Euroajan pohjanoteeraus saavutettiin Suomessa 2002, jolloin maa totutteli uusiin seteleihinsä ja kolikoihinsa. Kansainväliset suhdanteet notkahtivat silloin pahoin, ja Suomen kansantuote kasvoi "vain" 1,6 prosenttia.
Suomen talouspolitiikan suuri ongelma ennen euroaikaa olivat jyrkät ja nopeat suhdannevaihtelut. Nousut ja laskut olivat monia muita maita rajumpia. Suhdannekuopan pohjalla haettiin yleensä uutta vauhtia markan devalvaatiosta. Viimeksi niin tehtiin 1991 ja 1992. Devalvaatio auttoi aikansa, kunnes käsistä karannut inflaatio katkaisi hyvän kehityksen. Sitten piti taas devalvoida.
Markan ERM-kytkennän aikana devalvaatio oli mahdoton ja on myös euron aikana. Suomella ei ole enää kansallista päätösvaltaa maassa käytettävän rahan arvoon nähden. Valta on siirretty markkinoille ja Euroopan keskuspankkiin Frankfurtiin, mutta eipä toisaalta ole myöskään ollut enää tarvetta devalvaatioon. Asiat ovat hoituneet muuten.
Euro- ja markka-ajan välinen ero suhdannevaihteluissa on huikea. Euron aikana suhdannehuipun ja pohjan välinen ero on ollut suurimmillaan vain 3,5 prosenttiyksikköä, kun syvät kuopat ovat leikkautuneet pois. Markkakaudella vuoden 1975 jälkeen suurin vastaava ero oli 6,7 prosenttiyksikköä, jos 1990-luvun laman pohjavuodet unohdetaan. Kansantuotehan supistui silloin kolmessa vuodessa 10,8 prosenttiyksikköä.
Mutta jos lamavuodetkin otetaan huomioon, ääripäiden välinen ero venähtää peräti 13,3 prosenttiyksikköön. Luvut puhuvat puolestaan: euro on tuonut Suomen talouteen kaivattua vakautta ja ennustettavuutta estämättä kansantuotteen hyvää kasvua.
Niin on käynyt Ruotsissakin euroalueen ulkopuolella, mutta maita ei voi verrata suoraan toisiinsa. Ruotsin suhdannevaihtelut ovat nimittäin olleet aina Suomea pienempiä.
Suomalaiset ovat myös päässeet nauttimaan matalista koroista euron aikana. Esimerkiksi asuntolainojen korkotaso on pudonnut 50-70 prosenttia markka-ajasta. Se johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkään ei ole enää korkoja nostavaa devalvaatiopainetta, kun ei ole kansallista valuuttaa, jolla voisi spekuloida. Toiseksi inflaatio on pysynyt kurissa Suomessa ja euroalueella, ja se näkyy rahan hinnassa.
Kun mataliin korkoihin on vielä voitu yhdistää pitkät laina-ajat, työssä käyvien asumistaso on kohentunut kummasti. Nuoret perheetkin ovat voineet ostaa kohtuullisen kokoisia omistusasuntoja.
Markan aikana muutettiin yksiöstä kaksioon, kaksiosta kolmioon, kolmiosta neljän huoneen tai vielä suurempiin asuntoihin. Kun rumban hengästyttämät perheet pääsivät lopulta tarpeitaan vastaaviin asuntoihin, ne joutuivat kohta toteamaan, että lapset lentävätkin pesästä ja koti käy liian suureksi.