Kymmenen vuotta sitten, toukokuun 2. päivänä 1998 Euroopan johtajat kokoontuivat päättämään siitä, mitkä EU:n jäsenmaat tulevat mukaan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen. Samalla päätettiin valuuttojen siirtymäkursseista.
Euroopan keskuspankki aloitti toimintansa kuukautta myöhemmin. Euro otettiin käyttöön tilivaluuttana vuoden 1999 alussa. Samanaikaisesti siirryttiin yhteiseen rahapolitiikkaan. Eurosetelit ja -kolikot otettiin käyttöön kolme vuotta myöhemmin.
Näin syntymäpäivän aikaan on aiheellista kysyä, miten hyvin talous- ja rahaliitto on täyttänyt sille asetetut toiveet ja tavoitteet.
Ainakin yhdessä keskeisessä tavoitteessaan rahaliitto on onnistunut hyvin. Se on pystynyt turvaamaan rahataloudellisen vakauden. Euroalueen inflaatio on pysynyt hyvin vakaasti lähellä kahta prosenttia, kun 1970- ja 1980-luvuilla nykyisen euroalueen maiden inflaatio oli tyypillisesti lähellä kymmentä prosenttia.
Inflaatio-odotusten ankkuroituminen matalalle tasolle on alentanut nimellisiä ja myös reaalisia korkoja. Se selittää palkkavaatimusten maltillistumisen ja yritysten hinnoittelukäyttäytymisen muutoksen. Pitkät reaalikorot ovat euron aikana olleet alle 2 ,5 prosenttia. 1990-luvulla se oli yli 4 prosenttia.
Terveellä pohjalla oleva julkinen talous on hintavakauden ohella toinen talous- ja rahaliiton kulmakivi. Suuret budjettialijäämät ja paisuva julkinen velka olivat useimpien nykyisten euroalueen maiden ongelma 1990-luvun puoliväliin saakka. Se oli yksi syy korkeille reaalikoroille ja samalla pysyvä uhka hintavakaudelle.
Euroaikana tilanne on ratkaisevasti parantunut. Vuosina 1999-2008 budjettialijäämien korko oli keskimäärin runsaat 1,5 prosenttia, kun 1980- ja 1990-luvulla se oli tyypillisesti yli neljä prosenttia bruttokansantuotteesta. Viidestätoista rahaliittoon kuuluvasta maasta kymmenen maan julkinen talous oli viime vuonna lähellä tasapainoa tai ylijäämäinen.
Kolmas talous- ja rahaliiton kulmakivi on avoin kilpailu ja hyvin toimivat sisämarkkinat. Hintavakaus sinällään on lisännyt kilpailua. Työ- ja tuotemarkkinoiden toimivuutta on parannettu säätelyä vähentämällä ja parantamalla työn tekemisen ja työhön ottamisen kannustimia. Tulokset näkyvät siinä, että euroalueelle on kymmenen vuoden aikana syntynyt 16 miljoonaa työpaikkaa, ja työttömyysaste on alentunut seitsemään prosenttiin.
Suomen kokemukset eurojäsenyyden ajalta ovat pelkästään myönteisiä. Taloudellinen kasvu on ollut selvästi nopeampaa kuin euroalueella keskimäärin. Inflaatio puolestaan on ollut selvästi muita hitaampaa lukuun ottamatta aivan viime kuukausia. Työllisyyden kasvu on ollut ripeää, ja työttömyysastekin on lopulta laskenut euroalueen keskiarvon alapuolelle.
Mielipidemittausten mukaan suomalaiset suhtautuvat yhteiseen valuuttaan hyvin myönteisesti. Eurobarometrin mukaan 80 prosenttia suomalaisista pitää euroa hyvänä asiana. Ainoastaan luxemburgilaiset, irlantilaiset ja belgialaiset pistävät paremmaksi.
Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista todeta, että euroa rakastavat suomalaiset suhtautuvat Euroopan unioniin epäilevästi. Vain alle puolet suomalaisista pitää EU:ta hyvänä asiana. Suomalaisia epäileväisempiä ovat ainoastaan britit ja - hieman yllättäen - itävaltalaiset.
Päivänsankaria on tapana kehua. Pohjalaisisännän vastaus hänen merkkipäivänään pidettyihin onnittelupuheisiin oli: "Totta joka sana." Myös edellä esitetty luonnehdinta kymmenvuotiaan talous- ja rahaliiton aikaansaannoksista on totta, ainakin tilastojen mukaan. Mutta mikään totuus ei ole yksinomaan myönteinen.
Talous- ja rahaliitto on parhaillaan vakavien haasteiden edessä. Rahapolitiikka on joutunut hankalaan tilanteeseen, kun inflaatio on kiihtynyt ja kasvu uhkaa hidastua. Nopeaa helpotusta ei näytä olevan tulossa. Energian ja ruuan hinnat pysyvät korkeina. Samanaikaisesti rahoitusmarkkinoiden vakava häiriötila jatkuu.
Budjettitilanne on monissa maissa parin viime vuoden aikana kohentunut "tuulentuomien" verotulojen nousun vuoksi. Sama tuskin toistuu tänä vuonna kasvun hidastuessa. Siten budjettialijäämä uhkaa muutamissa suurissa euromaissa uudelleen kohota varoitusmerkkinä pidetyn kolmen prosentin rajan yli.
Rakenteellisten uudistusten jatkaminen on sekin vaikeutumassa, kun poliittisesti helpoimmat temput on jo tehty. Muutosvastarinta helposti lisääntyy sitä mukaa, kun taloudellinen epävarmuus kasvaa.
Yksi rahaliiton tavoitteista oli päästä lopullisesti eroon Eurooppaa toistuvasti vaivanneista valuuttakriiseistä. Näiden syinä oli epäyhtenäinen raha- ja finanssipolitiikka, mikä korostui erityisesti kansainvälisen taantuman aikana. Monet muistavat vielä Euroopan valuuttakurssijärjestelmän kriisin 1990-luvun alussa. Tällaisten jännitteiden mahdollisuus piti reaalikorot tarpeettoman korkeana.
Rahaliiton aikana tällaiset kriisit eivät ole mahdollisia edellyttäen, että yllä mainitut kolme kulmakiveä saavat Euroopan poliittisten johtajien jakamattoman tuen. Pelättävissä on, että joidenkin euromaiden johtajat alkavat taloustilanteen heikentyessä vaatia hintavakaustavoitteen hylkäämistä, budjettialijäämien hyväksymistä ja sisämarkkinavapauksien rajoittamista. Näin palattaisiin sellaiselle tielle, joka johtaa reaalikorkojen nousuun ja euroalueen näivettymiseen.
Kirjoittaja on osastopäällikkö Suomen Pankissa.