Talouspolitiikassamme vallitsee vanhentunut käsitys ulkomaankaupasta. Olemme ottaneet kuin luonnon lakina sen, että viennin tulee olla tuontia suurempi ja Suomen taloudellinen pelastus on vientivetoinen talouskasvu.
Vientivetoinen politiikka juontaa juurensa myöhäiskeskiajan ja renessanssin merkantilismista. Kun valuuttana oli kulta, kullan määrä taloudessa määritti vaihdannan koon ja mikäli pitkän kauppa-alijäämän ansiosta kulta loppui, kotimaan talous kuihtui ja tuonti oli mahdotonta.
Kultakannan jälkeen 1948 siirsimme markan Bretton Woods mallille, eli sidoimme markan arvon dollariin, joka puolestaan oli sidottu kultaan. Järjestelmässä oli uusi muoto, mutta sama ydin.
Viimein vuonna 1973 Suomi siirsi markan vapaasti kelluvaksi fiat-valuutaksi. Ongelma kuitenkin säilyi. Muut maat eivät halunneet myydä Suomelle tuotteita markkoja vastaan, koska niistä oli hyötyä vain Suomessa. Maailmankauppaa käytiin dollareilla, ja jos Suomen tuonti oli suurempi kuin vienti, ne loppuisivat kesken. Eli tuolloin vienti oli elinehto.
Euron mukana tuli perustavanlaatuinen muutos. Vaikka Suomi ei enää itse päätä rahansa luomisesta, voimme nykyään kuitenkin käydä ulkomaankauppaa ja ottaa velkaa euroissa niin kotimaassa, euroalueella kuin muuallakin maailmassa. Tähän markka ei koskaan kyennyt. Euron takana ei seiso vain Suomi vaan koko euroalue ja sen 17 biljoonan euron bruttokansantuote.
On tärkeää ymmärtää, että euro on euro, oli se ansaittu myymällä tuote saksalaiselle tai suomalaiselle. Meidän on keskityttävä reaaliseen talouskasvuun ja tuotantoon. Eli siihen, että ihmisille on töitä, yritysten tuotteille on kysyntää ja yrityksillä on osaavia ja hyvinvoivia työntekijöitä. Se on talouskasvun ydin. Kasvu on kasvua, oli se vientivetoista tai kotimaista.
Lasse Ulkuniemi
oikeustieteen ylioppilas, sosialidemokraatti, Oulu