Eräällä Matilla, sanotaanko melko tavalla maalaisen oloisella miehellä, on tupakeittiön piirongin ylimmäinen laatikko aina kunnolla lukossa.
Naapuri tietää kertoa, että Matti tarkistaa lukituksen päivittäin. Nykäisee kahvaa ohimennessään, miltei huomaamattomasti.
Tummankiiltävässä laatikossa lepää ruskeissa kirjekuorissa suorakaiteen muotoisia papereita.
Kirjekuorissa on Jean Sibeliuksen, Elias Lönnrotin ja Väinö Linnan kasvoilla varustettuja painotöitä. Onpa seassa jokunen Anders Chydeniuskin.
Matin mukaan vanhoja ukonpäitä saatetaan tarvita pian.
Hän on vakaasti sitä mieltä, että Suomen markka palaa käteiseksi ja nykyinen eurohoriskojen höpsisraha ajellaan suurilla täysperävaunuilla ongelmajätelaitokseen. Rekkaletkaa laitetaan ohjaamaan Eurooppa-ministeri Alexander Stubb.
Sitä päivää Matti odottaa ja siihen hän on piironginlaatikollaan varustautunut.
Markka merkitsee Matille suurta kertomusta, jokapäiväisellä tavalla suomalaisia yhdistänyttä tarinaa.
Nyrkkiin puristettuun markkaan on kätevästi lyötynä yhden kansakunnan elämä ja teot.
Markan syntyhistoria opetettiin lapsille koulussa vähän kuin sankarityyliin.
Venäjän länsinurkan pieni jättömaa, suuriruhtinaskunta Suomi, sai taidokkaan ovelasti politikoituaan oman rahansa 1860-luvulla.
Silloinen yhteisvaluutta rupla oli maksuvälineenä sinne päin. Ruplan arvo horjahteli jatkuvasti Venäjän mitä erilaisimpien taloushäiriöiden vuoksi.
Markka oli myös ensimmäinen viittaus mahdollisesta itsenäisestä valtiosta.
Itsenäisyyspiirit tiesivät, että kansakunta on rakennettava kahden pilarin varaan, rahan ja runouden. Kalevala on kymmenisen vuotta markkaa vanhempi. Tätä ei tietenkään venäläisille huudeltu.
Eurosta piti 2000-luvun alussa tulla samanlainen suuri kertomus, jokapäiväisellä tavalla eurooppalaisia kansakuntia yhdistävä menestystarina.
Eurooppalaisten poliitikkojen mielissä kopisivat kiiltävät runoratsut, kun he liittivät erilaiset kansantaloudet toisiinsa samalla rahayksiköllä, Välimereltä Pohjanlahdelle.
Hyvin kaikki alkoi. Heti kohta tammikuussa 2002 euro voitiin laskea maailman toiseksi merkittävimmäksi kansainväliseksi valuutaksi. Korkotaso vakiintui, asuntovelallinen sai nukutuksi.
Kuka muu kuin Matti olisi uskonut, että yhdeksän vuotta myöhemmin euron vankkurit ovat nurin.
Eikä Matti ole ainoa joka puhuu pitäjillä markan paluusta.Usea presidenttiehdokkaaksi pyrkivä vihjailee eurosta irtautumisella.
Tutkimuslaitokset povaavat valuuttajärjestelmän hajoavan parissa vuodessa. Parhaimmillaan euroalueen arvellaan lohkeavan kahteen osaan. Suomi jäisi Saksan kanssa eräänlaiseen Hansaliitoon.
Pankkien analyytikot uskovat, että muutamilla valtioilla on kassakaapissaan suunnitelma vanhaan valuuttaan siirtymisen varalle.
Näillä arvuuttelijoilla täytyy olla parempaa tietoa. Muuten tuollainen puhe olisi liian paksua.
Tai tarkemmin ajateltuna se sopii kuvaan.
Euroa ei hyväksytty kansanäänestyksillä vaan eliitin vetämänä hankkeena. Samalla tavalla kai sieltä tullaan poiskin. Ekonomistien vihjailuin, EU-poliitikkojen levitellessä käsiään.
Euro on suuren sijasta ontuva kertomus. Jalat ovat eriparia. Suomelle ja Saksalle euro on liian halpa, Kreikalle ja Italialle liian kallis.
Mikäli euro kaatuu, siitä tulee tulee eurooppalaisen poliittisen hölmöyden jättiläismonumentti. Se näkyy Kuuhun.