Moni luuli, että Ranskan entinen presidentti Valery Gisçard d'Estaing, 77, olisi kirjaimellisesti huru-ukko EU:n tulevaisuutta rakentavan konventin johdossa. Luulo oli väärä. Tulevaisuuskonventti on taaplannut unionin perustuslakiluonnosta tyylillä, jossa nuoremmillakin olisi tekemistä.
Kaiken nettikansan luettavissa on konventin ehdotus, jota ei voi moittia ainakaan kunnianhimon puutteesta. Konventin esitysten kauaskantoisuus on valjennut Suomen julkisessa keskustelussa hitaasti. Niitä on alettu eduskuntavaalien ja hallitusruljanssin tuoman katkon takia pohtia laajemmin vasta nyt.
Konventti on jo loppusuoralla, mutta Suomi on vielä, asiantuntijoita lukuun ottamatta, lähtökuopissa.
Ex-pääministeri Paavo Lipposen kakkoshallitus laski, ettei konventtiin kannata lähettää ministeriä. Näin hallitus haki etäisyyttä konventin esityksiin ja räknäsi, että ratkaisut tehtäisiin hallitusten välisessä konferenssissa. Linja kelpasi yllättäen myös pääministeri Anneli Jäätteenmäelle, vaikka vielä vaalikampanjassaan keskusta hoputti lähettämään konventtiin ministerin.
Konventtipöytä on joka tapauksessa jo niin pitkälle katettu, että saatavissa on enintään enää torjuntavoittoja. Esitys EU:n presidentistä jököttää yhä konventtipapereissa murhaavasta arvostelusta huolimatta. EU:lle yleensä ja Suomelle erityisesti kauaskantoisin on kuitenkin puheenjohtajiston esitys yhteisestä puolustuksesta, EU-kielellä vahvistetusta yhteistyöstä.
Konventin puolustustyöryhmän (Suomella ei ole siinä edustajaa) tämänhetkinen ehdotus on kirjoitettu etenkin Ranskan, Saksan, Belgian ja Luxemburgin kynällä. Nykyisellään esitys sallisi perustaa unionin sisälle harvojen ja valittujen puolustusklubin. Se täydentäisi itseään omilla säännöillään eli valitsisi uudet jäsenet. Se asettaisi jäsenyysehdoksi "korkeat sotilaallisia voimavaroja koskevat vaatimukset" eli käytännössä puolustusmenojen kasvattamisen.
Työryhmä vie muutenkin unionia kohti yhteispuolustusta kuin pässiä narusta. Maastrichtin sopimuksessa puhutaan vielä vain yhteisestä puolustuspolitiikasta, "joka saattaa johtaa yhteiseen puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää". Työryhmä menee pidemmälle esittämällä, että yhteinen puolustuspolitiikka "johtaa yhteiseen puolustukseen, kun Eurooppa-neuvosto yksimielisesti niin päättää". Ei siis enää "jos", vaan "kun".
Esitys sisältää selkeät turvatakuut, jotka koskisivat ensin suljettua klubia ja myöhemmin myös koko unionia. Jos jonkin jäsenen kimppuun hyökättäisiin, muut jäsenet antaisivat apua "kaikin käytettävissään olevin, sotilaallisin ja muin keinoin". Tämä olisi EU-vastike Naton kuululle viidennelle artiklalle.
Tässä vaiheessa Suomikin on herännyt - ja nostanut metelin. Kauan se kesti, ja nytkin keskustelu on kiertynyt siihen, missä määrin ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtohahmot ovat yksi- tai erimielisiä. He ovatkin eri linjoilla, mutta ovat tulleet eri lähtökohdista ainakin toistaiseksi samaan johtopäätökseen: ei vielä, ei näillä ehdoilla. Suurta riitaa ei vielä ole, mutta se voi ennen pitkää tulla. Jos riita on tullakseen, se pitäisi käydä ennen kuin itse asiaan on jo liian myöhäistä vaikuttaa. Pelkkä ei-linjan hoenta sysäisi Suomea EU:n marginaaliin.
On raivorealistista laskea, etteivät ainakaan Suomen pelimerkit riitä torpedoimaan puolustushanketta. Eli ennen pitkää on otettava kantaa, missä vaiheessa ja millä ehdoilla Suomi on valmis menemään mukaan. Tahtooko tasavalta vain pelata aikaa ja onko sotilaallinen liittoutumattomuus pysyvä olotila, vaan vain politiikan väline? EU-juna tuskin odottaa pienen Suomen puolustusselontekoa.
Tässä kohden ulkopoliittisten toimijoiden erilaiset näkemykset tulevat mukaan kuvaan. Eräs tarkkailija jakaa toimijat kolmeen ryhmään; pasifistit, nationalistit ja transatlantistit.
Pasifistin tuntomerkit sopivat parhaiten ulkoministeri Erkki Tuomiojaan. Hänellä on punamultahallituksessa sateenkaarihallitusta suurempi painoarvo. Tuomioja jatkaa ulkoministerinä toista kauttaan, ja viime hallituksen ulkopoliittinen perälauta Paavo Lipponen on sivuaitiossa. Sana kulkee, että Tuomiojaa on alettu kuunnella hallituksessa aivan eri lailla.
Lipponen on jo julkisuudessa sanonut, ettei Suomen tule etukäteen sulkea itseään pois mistään EU-pöydistä. Huomaamatta on jäänyt Tuomiojan irtiotto toiseen suuntaan. Ulkoministeri muistutti nettisivullaan 5. toukokuuta, että valtiojohto katsoi äsken puolustusesityksen pikemminkin heikentävän kuin vahvistavan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Ja koska näin on kerran linjattu, Tuomioja tulkitsee, ettei Suomessa ole edes syytä pohdiskella, pitäisikö Suomen olla mukana tällaisessa yhteistyössä vai ei.
"Nationalisteihin" voi huoletta laskea keskustavaikuttajat. Heidän kynänsä jälki näkyy selvimmin hallitusohjelman sanavalinnoissa, jotka korostavat liittoutumattomuutta ja uskottavaa maanpuolustusta. Ennen Jäätteenmäen keskiviikkoista eduskuntailmoitusta kantaa on keskustassa yksityiskohtaisimmin ottanut puolustusministeri Matti Vanhanen.
Helsingin kadettipiirin upseeritapaamisessa äsken puhunut Vanhanen veti yleislinjasta eri suuntaan sanomalla, että EU:n ulkopuolelle syntyvä puolustusyhteistyö "ei ole erityisesti Suomen ongelma". Eli hänestä ei olisi katastrofi, vaikka muutamat EU-maat lähtisivät puolustusasioissa omille teilleen. Tätä ei ole Suomessa ennen kuultu.
Näkyvimmät transatlantistit ovat Lipponen ja presidentti Martti Ahtisaari. He haluaisivat pitää Suomen EU:n päätöspöydissä ja korostavat, ettei EU-puolustus saa vaarantaa linkkiä Natoon ja sitä kautta Yhdysvaltoihin. Halosen ajattelusta voi saada vinkkiä 4. kesäkuuta tulevasta puheesta. Linjan kirkastus olisi paikallaan.