EU:n turvatakuihin luotetaan Suomessa kuin pukki suuriin sarviin. Takuut sisältävät silti paljon vähemmän kuin sanat lupaavat. Uuden selvityksen mukaan päätös avunannosta jäisi yksittäisten EU-maiden harkinnan varaan. Ruotsin sitoumus on ympäripyöreä.
Sunnuntaina 6. huhtikuuta tuli kuluneeksi 60 vuotta siitä kun Suomi ja Neuvostoliitto solmivat yya-sopimuksen. Vaikka yya on kuollut ja kuopattu, keskinäinen avunanto, ilman kahta y:tä eli ystävyyttä ja yhteistyötä, nousi taas esiin heti vuosipäivän jälkeen. Tällä kertaa on kysymys EU:n Lissabonin sopimukseen sisältyvästä "keskinäisen avunannon velvoitteesta".
Suomessa vannottiin enemmän tai vähemmän tosissaan yya:n nimiin kunnes koko sopimuksesta päästiin irti. Suhtautumisessa EU:n turvatakuisiin on samaa onttoutta. Monet näkevät niissä oljenkorren, johon tarrautumalla ei tarvitsisi hakea Naton jäsenyyttä. Toivorikkaan ajatuskulun mukaan turvatakuut tarjoaisivat Suomelle riittävän tuulensuojan.
Kannattaa lukea viime torstaina julkistettu, ulkoministeriön valtiosihteerin Teija Tiilikaisen taiten kirjoittama selvitys. Se täydentää ulkopoliittisen instituutin ja ulkoministeriön aiemmin julkistettuja, uutta puolustusselontekoa pohjustavia Nato-selvityksiä. Turvatakuuselvitys on varovaisesti kirjoitettua virkamieskieltä, mutta kyllä sieltä pihvi löytyy.
Kuten Tiilikainen toteaa, EU:n avunantovelvoitteella on Suomen näkökulmasta vahva poliittinen ja periaatteellinen merkitys. Tällainenkin lupaus on totta kai parempi kuin ei mitään. Jollei avunantovelvoite saa jatkossa enemmän lihaa luidensa ympärille, siihen merkitys sitten tiukan paikan tullen jääkin. Velvoite tuntuu hyvällä säällä lupaavalta, mutta onko siitä apua silloin kun sää on huono eli silloin kuin apua voitaisiin tarvita?
Avunantovelvoite kuulostaa sinänsä komealta, jopa aukottomalta. "Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin", ydinkohta kuuluu. Eli jos Suomi joutuisi hyökkäyksen kohteeksi tai jopa jos hyökkäys uhkaisi, esimerkiksi Espanjalla olisi velvollisuus antaa apua kaikin keinoin. Ja päin vastoin.
Ongelmat löytyvät syvemmältä. Vaikka Lissabonin sopimuksen käsittelyn aloittaneet EU-maat sitoutuisivatkin turvatakuulausekkeeseen, konkreettisen avun anto jäisi viime kädessä kunkin jäsenmaan harkinnan varaan. EU tai sen toimielimet eivät saa avunantoasiassa toimivaltaa eikä unionille perusteta yhteisiä sotilaallisia järjestelmiä avunantovelvoitteen täytäntöönpanoa varten. Toisin sanoen EU ei voi patistaa jäsenmaita pitämään kiinni sanastaan eikä EU:lla itsellään ole resursseja antaa apua.
Kaikkiaan 27:stä EU-maasta 21 kuuluu myös Natoon. Näille maille EU-tason turvatakuuvelvoitteella ei ole kylmästi ajateltuna mitään merkitystä, koska niiden turvana on Naton perussopimuksen kollektiivisen puolustuksen sisältävä viides artikla. EU-velvoite voisi olla joillekin Nato-maille pikemminkin häiritsevä sivuseikka. Tulisikohan apua, jos Suomi hätätilanteessa muistuttaisi EU:n Nato-maita avustuslupauksesta?
Tiilikainen huomauttaa lisäksi, että avunannosta ja yksittäisten jäsenvaltioiden roolista "sovittaisiin jäsenmaiden kesken yksimielisesti". Jos jokin valtio haluaisikin auttaa, hanke voisi kaatua, jos jokin toinen olisi toista mieltä.
Avunantovelvoitepykälässä sanotaan myös, että avunannon on oltava Natossa tehtyjen sitoumusten mukaisia ja että Nato on jäsenilleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja toteuttaja. Vaikka koko pykälä korostaa EU:n ja Naton yhteyttä ja velvoittaa EU:n Nato-maat ottamaan huomioon kummatkin liittosuhteensa, Nato-suhde ajaa Tiilikaisen mukaan kuitenkin EU-suhteen edelle. Hän sanoo kutakuinkin suoraan, että jos velvoite tulisi ajankohtaiseksi lähitulevaisuudessa, apua saisi varmasti vain Natoon kuuluva. Naton ulkopuolella oleva voisi saada apua vain jos sillä olisi kahdenvälinen sopimus tai sopimuksia joidenkin EU-maiden kanssa.
Suomessa on kiinnitetty paljon huomiota siihen, miten Ruotsi olisi jo sitoutunut antamaan apua EU-kumppaneilleen ja muille pohjoismaille. Katsotaanpa, mitä Ruotsin hallitus oikein lupaa 13. helmikuuta ulkoasiainselontekoon liitetyssä lausumassa. "Vallitsee laaja yksimielisyys myös siitä, ettei Ruotsi aio suhtautua passiivisesti, jos katastrofi tai hyökkäys kohtaisi EU:n toista jäsenmaata tai toista pohjoismaata", lausumassa sanotaan. Esimerkiksi SDP:n puheenjohtaja Eero Heinäluoma tulkitsi jo talvella tämän konkreettiseksi sitoumukseksi.
Ministeri Max Jakobson kuvaa havainnollisesti klassikkokirjassaan Diplomaattien talvisota, miten aktiivisesti Ruotsi toimi välttyäkseen antamasta Suomelle apua ja ajautumasta mukaan sotaan. Mikä olisi noista ajoista muuttunut?
***
Urho Kekkonen ärhenteli 1968, että hänellä oli paskavirka: kaksi adjutanttia ja Porilaisten marssi. UKK jatkoi presidenttinä vuoteen 1981. Pääministeri Matti Vanhanen käytti Kuros-tekstarissa työstään samaa sanaa. Äsken Vanhanen ilmoitti mielivänsä jatkaa vuoteen 2015. Työ taitaa sittenkin maistua, jopa ilman adjutantteja ja Porilaisten marssia.