Suomen päättyvä EU-puheenjohtajuus ei jää historialliseksi, mutta hyvin sujuneena ja velvollisuudentuntoisena sitä voi pitää. Yksi kauden konkreettisista palkinnoista on 500 työntekijän virasto Helsinkiin.
Suomen järjestyksessä toinen EU-puheenjohtajuus siirtyy vuodenvaihteessa ilman suuria fanfaareja historiaan. Urakassa eniten puurtaneet hallituksen avainministerit ja ministeriöiden keskeiset virkamiehet vetävät jo ansaitusti henkeä.
Unionin rytmityksestä johtuen puolen vuoden välein vaihtuvat puheenjohtajuudet ovat aina erilaisia. Joskus edessä on budjetin hyväksymisen kaltaisia asioita, jotka on pakko saada ratkaisuun. Sellaisesta usein seuraa värikkäitä huippukokouksia ja isoja uutisia, mutta samaan aikaan voivat monet muut pienemmät asiat polkea paikallaan.
Suomen päättyvä puheenjohtajuus kuuluu niihin, joilta ei suuria sankaritekoja etukäteen odotettu. Todella isoja ratkaistavia kysymyksiä kun ei ollut kaatumassa päälle, oletettiin. Kauden luonteeseen vaikutti jo lähtövaiheessa sekin, että koko unionilta oli ja on yhä puhti pois. Isoa itälaajentumista vielä sulatellaan, eikä perustuslakisopimuksen kaatumisen jälkeen uusille visioille ole ollut kysyntää.
Pääministeri Matti Vanhanen kärsi syyttä siitä, että häntä herkästi verrattiin Paavo Lipposeen vuoden 1999 EU-puheenjohtajana. Lipponen oli tuolloin vaikuttava eurooppalainen visionääri, mutta aikakin oli toinen. Unioni oli vahvassa vedossa ja Suomella oli näytön paikka.
Nyt Suomen kauden suurimpana haasteena oli rutiinien hallinta, positiivisessa mielessä. Hyvä esimerkki tästä on kemikaalilainsäädäntö, jota on koetettu jo vuosikausia turhaan saada valmiiksi. Suomen johdolla se saatiin lopulta satamaan, samoin kuin pitkään pohdittu palveludirektiivi. Tällaisissa kysymyksissä vaaditaan ennen muuta tunnollista ja taitavaa puurtamista EU:n koneistossa.
Toki Suomella oli myös vahva oma motiivi kemikaalilainsäädännön urakoinnissa. Vasta tämän myötä pystyy Helsinkiin jo aikaa sitten sovittu kemikaalivirasto aloittamaan työnsä, eikä mistään pikkutoimistosta olekaan kyse. Suomeen on tulossa jopa 500 EU:n työpaikkaa.
Osa Suomen yrityksistä jäi toteutumatta. Esimerkiksi valtiovarainministeri Eero Heinäluoman tavoite EU:n alkoholiveron nostosta oli vailla mitään todellisia onnistumisen mahdollisuuksia. Yleisesti ottaen kävi ilmi, että osa hallituksen ministereistä menestyi neuvotteluissaan jopa yllättävän hyvin, osalle taas eurooppalainen ulottuvuus tuntui tuovan enemmän vaikeuksia.
Nykyaikana on vaikea päästä mihinkään siitä, että hallitusta koottaessa huomiota on kiinnitettävä myös kielitaitoon ja kansainvälisiin valmiuksiin. Kotimaan etuja valvotaan EU:n pöydissä, olipa kyseessä puheenjohtajuus tai ei.
Tässä suhteessa hallituksen jäsenistä tähdeksi nousi ulkoministeri Erkki Tuomioja, jolle puheenjohtajuus oli tähänastisen uran huipentuma.
Etenkin Libanonin kriisin hoito heti puheenjohtajuuden alussa oli taidokasta työtä. Turkin kysymyksessä marras-joulukuussa taas nähtiin Vanhasen, Tuomiojan ja komissaari Olli Rehnin yhteispeliä tavalla, jonka arvoa Suomessa tuskin kunnolla edes ymmärretään. Sillä vältettiin iso eurooppalainen ongelma.
Kaikkialla tosin ei Tuomiojaa ylistetty. Alunperin kaavailtu EU:n ja Yhdysvaltain ulkoministerikokous jäi kokonaan toteutumatta. Tuomiojan, kuten muunkaan Suomen poliittisen johdon keskusteluyhteys Amerikan suuntaan ei ole kunnossa.
Pääministeri Vanhasta on moitittu eurooppalaisten visioiden puutteesta, mutta Suomen kauden pääpyrkimys Venäjän ja EU:n suhteiden tiivistämisestä osoitti sekä vahvaa näkemystä että tilannetajua. Ei ollut Suomen vika, että osa näistä tavoitteista lopulta kaatui. Selviä onnistumisiakin oli. Julkisuudessa on turhan vähälle huomiolle jäänyt vahva työ EU:n pohjoisen ulottuvuuden uudistamiseksi.
Suomi jätti hyvän perinnön seuraavalle puheenjohtajalle Saksalle. Tärkeät perustyöt tehtiin EU:ta vahvistavasti, eikä näissä oloissa kovin paljon muuta olisi voinut onnistuneelta kaudelta edellyttää.