Suomalaisen maatalouden ihannemallina on pidetty perheviljelmää - maatilaa, jossa työnteko perustuu perheen ponnistuksiin, ja jolla on omaa peltoa ja metsää. Perheviljelmä on jopa hallituksen erityisessä suojelussa. Luvataanhan hallitusohjelmassa huolehtia perheviljelmien kannattavuudesta ja kehitysedellytysten säilymisestä.
Kehitys maataloudessa on kuitenkin kahta kautta ajamassa lujaa perheviljelmien ohi. Toisaalta merkittävä osa tiloista ei elätä enää koko perhettä, vaan aikuisista ainakin toisen on yksin toimeentulosyistä käytävä työssä tilan ulkopuolella. Osa tällaisista tiloista hiipuu kannattamattomuuden vuoksi. Jatkajaa on myös vaikea löytää.
Toisaalta osa maatiloista on kovaa vauhtia kasvamassa ulos perheviljelmän raamista. Pinta-ala ja karjan määrä nousevat niin suuriksi, ettei töitä voida hoitaa pelkästään perheen voimin. Uuden ajan kolhoosit, viljelijöiden yhtymät, ovat yleistymässä. Samoin se, että osa töistä luovutetaan urakoitsijoiden tehtäväksi.
Kehitys tuskin jää tähän, vaan on tultu aikaan, jolloin laajenemiselle ei näytä olevan rajoja. Tämän myötä maataloustuotanto muuttuu teollisuusmaiseksi toiminnaksi. Samalla maaseudun ihmisen suhde niin työhön, maahan kuin eläimiinkin muuttuu ulkokohtaisemmaksi.
EU:n maatalouspolitiikka ruokkii kehitystä entistä suurempiin yksiköihin. Kuvaavaa on EU:n maatalouskomissaari Franz Fischlerin äskettäisen Suomen-vierailun yhteydessä esittämä kritiikki suomalaisia maatalousviranomaisia kohtaan.
Fischler ilmaisi tyytymättömyytensä siihen, ettei Suomessa olla riittävän ponnekkaasti käytetty hyväksi unionin tarjoamia mahdollisuuksia muuttaa maatalouden rakennetta. Ei ole tuettu tarpeeksi tuotannon laajennukseen tähtääviä investointeja.
Ongelmat, joita suomalaisen maanviljelyn kannattavuudessa on, näyttävät EU:n vinkkelistä ratkeavan tuotantoa tehostamalla. Maaseutua unioni ei maatalouskomissaarin mukaan ole tyhjentämässä. Se osa maataloudesta, joka ei kannata, pidetään elävän näköisenä.
EU:n suurena viisautena näyttää olevan, että siellä, missä viljely ei elätä, pannaan ihmiset ikään kuin viljelemään ja unioni on ikään kuin maksavinaan palkkaa heille. Tätä suomalaisen viljelijän on vaikea niellä. Niin tärkeäksi kuin ympäristön hoito koetaankin, se haluttaisiin tehdä viljelemällä ihan oikeasti ja nauttimalla oikeasta työstä saatua oikeaa korvausta.
Vaikka Suomen maatalous on vielä pienimuotoista Keski-Eurooppaan verrattuna, maatalouden rakenne meilläkin on muuttunut rajusti reilussa kymmenessä vuodessa. Elinkelpoisten tilojen peltopinta-alat ovat miltei kaksinkertaistuneet, samoin karjan määrä. Muutos näkyy maaseudun kuvassa.
Mutta mikään ei tunnu riittävän. Näyttää siltä kuin rakennemuutoksen tiellä oltaisiin vasta lähtöasetelmissa. Sitä mukaa kuin tila kasvaa, kannattavuuden raja karkaa kauemmas ja tilan täytyy taas kasvaa. Niin kuin teollisuudessa, maataloudessakin täytyy juosta aina vain lujempaa pysyäkseen edes paikallaan.
Kasvua ei edellytetä siksi, että maatalouden tuotteista olisi pula Euroopassa, vaan siksi, että tavara saataisiin liikkeelle aina vain halvemmalla. Tämä on sitä markkinasuuntautuneisuutta, jota niin EU:n kuin koti-Suomen johtajatkin odottavat maataloudelta. Kierre on käsittämätön eikä sille näy loppua.