Euroopan unionin taisteluosasto, jonka toimintaan Suomi on osallistunut vuodesta 2007 lähtien, on potenut tekemisen pulaa. Osastoa ei ole lähetetty vielä yhteenkään operaatioon. Ei siksi, etteikö kriisinpoikasista olisi ollut, vaan syyt ovat muualla.
Taisteluosastosta on tullut yhden sortin vpk eli vapaapalokunta. Sotilaat on koulutettu ja varustettu kallein pelivehkein, mutta kriisipaikalle heitä ei ole marssitettu. Jos palo on syttynyt jossain, joku muu on pantu sitä sammuttamaan. Taisteluosaston tehtäväksi on jäänyt päivystää siltä varalta, että sitä saatettaisiin tarvita johonkin joskus.
Perinteisestä rauhanturvaamisoperaatiosta taisteluosaston toiminta eroaa siinä, että tehtävää ei tiedetä etukäteen ja että sotilaiden on päästävä kriisipesäkkeeseen muutamassa päivässä. Toiminta kohteessa voi kestää enintään neljä kuukautta. Joukkojen perustamisen taustalla ovat entisen Jugoslavian hajoamissodat. EU:ssa havahduttiin, ettei sillä ole välineitä estää tällaisten kauheuksien tapahtumista lähialueillaan.
Eduskunnan puolustusvaliokunnassa on noussut esille ajatus siitä, että Suomen pitäisi miettiä uusiksi osallistuminen taistelujoukkoihin. Tämä on ymmärrettävää, sillä koulutus ja lähtövalmiuden ylläpito maksavat maltaita. 300 sotilaan pitäminen taisteluvalmiudessa ensi vuoden alusta kesäkuun loppuun kestävänä päivystysaikana maksaa lähes 29 miljoonaa euroa. Hyvän vertailupohjan antaa sijoitukset reserviläisiin: hintalappu 26?000 reserviläisen kouluttamisesta viime vuonna oli 18 miljoonaa euroa.
On iloinen asia, jos sotilaita ei tarvitse lähettää sotimaan. Eri asia on, millä perustella joukkojen olemassaoloa, jos niitä ei käytetä, vaikka tarvetta olisi.