Euroopan komission uudeksi puheenjohtajaksi valittu Ursula von der Leyen on linjannut, että EU:n tulisi jatkossa keskittyä vahvemmin geopolitiikkaan ja tavoitella kunnianhimoisesti globaalia johtajuutta. EU:n ensisijaiseksi tavoitteeksi hän määrittää sääntöperustaisen maailmanjärjestyksen säilyttämisen ja uudistamisen.
Sääntöpolitiikka ja geopolitiikka ovat lähes yhtä vaikeasti yhdistettävissä kuin vesi ja tuli.
EU on historiallisesti keskittynyt edelliseen: määrittämällä sääntöjä ja huolehtimalla niiden toimeenpanosta se on työntänyt geopolitiikan syrjään ainakin jäsenmaiden välisissä suhteissa.
Geopolitiikkaa voidaan toki määritellä monin tavoin, mutta eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa se yhdistyy vahvasti realistiseen käsitykseen kansainvälisistä suhteista valtioiden ja etenkin suurvaltojen välisen taistelun pelikenttänä. Siinä kukin toimija pyrkii kontrolloimaan itselleen keskeisiä alueita, resursseja ja reittejä, usein muiden kustannuksella.
Realistisessa geopolitiikassa voima, viime kädessä sotilaallinen voima, on vahvempi kuin säännöt. EU on pyrkinyt päinvastoin kesyttämään säännöillä voimankäytön.
Viime vuosina on puhuttu paljon geopolitiikan paluusta viitaten nimenomaan suurvaltojen välisen taistelun kiristymiseen, lisääntyneeseen voimankäyttöön tai sillä uhkailemiseen ja sääntöperustaisen järjestyksen heikkenemiseen. Euroopassa tämä on näkynyt kaikkein vahvimmin Ukrainassa, jossa EU:n laajeneva sääntöpolitiikka törmäsi rajusti Venäjän geopolitiikkaan aiheuttaen jo yli viisi vuotta jatkuneen sodan.
Geopolitiikan oppien mukaan EU:n ei olisi pitänyt levittää vaikutusvaltaansa Ukrainaan, koska sillä ei ole kykyä eikä halua puolustaa etujaan siellä tarvittaessa voimakeinoin. Ukrainan itsensä määrittämä tavoite integroitua Eurooppaan on geopolitiikan näkökulmasta toisarvoinen seikka.
EU ei ole kuitenkaan tässä merkityksessä geopoliittinen toimija, vaan se pyrkii edelleen hillitsemään voimapolitiikkaa sääntöpolitiikalla, myös Ukrainassa ja suhteessa Venäjään. Von der Leyen on kuitenkin oikeassa siinä, että unionin pitää keskittyä geopolitiikkaan, ymmärtää sen asettamat rajoitteet ja määritellä EU:n toiminta suhteessa niihin.
Tämä tarkoittaa muun muassa EU:n asemoimista suhteessa USA:n ja Kiinan väliseen kilpailuun.
Bruegel-ajatuspajan tuore paperi näkee EU:n suurimpana uhkana kaksinapaisen maailman, jossa sääntöperustainen järjestys murenisi ja EU olisi riippuvainen suurvalloista.
Komission tuleva puheenjohtaja ymmärtää hyvin transatlanttisten suhteiden keskeisen merkityksen Euroopan turvallisuudelle, joka korostuu muuttuvassa geopoliittisessa ympäristössä ja pystyy kenties parantamaan EU:n suhteita Yhdysvaltoihin.
Hän ei kuitenkaan voi kumota presidentti Trumpin tekemää käännöstä USA:n suhtautumisessa kansainvälisiin normeihin ja instituutioihin, mikä toimii EU:n keskeisiä päämääriä ja etuja vastaan.
Von der Leyen suhtautuu myös vakavasti lännen keskeisiin geopoliittisiin haastajiin, Kiinaan ja Venäjään, ja on korostanut tarvetta suojata Eurooppaa ja sen demokraattisia järjestelmiä ulkoisilta vaikutusyrityksiltä ja hajottavilta voimilta.
EU:n sopeutuminen maailmaan, jossa geopoliittinen taistelu on kiihtynyt, on ainutlaatuisen haastavaa, koska EU on ainutlaatuinen toimija kansainvälisessä politiikassa.
Luuk van Middelaar kuvaa kirjassaan Alarums & Excursions EU:n sääntöpolitiikan riittämättömyyttä, joka on tullut näkyvästi esiin unionia viimeisten kymmenen vuoden aikana koetelleiden kriisien yhteydessä.
Eurokriisi, Ukrainan kriisi, maahanmuuttokriisi ja Brexit ovat pakottaneet unionin keksimään nopeasti ratkaisuja vaikeisiin poliittisiin konflikteihin tilanteissa, joissa säännöt ovat pettäneet.
Tämä on nostanut jäsenmaiden johtajista koostuvan Eurooppa-neuvoston keskeiseen asemaan EU-politiikassa.
EU:n monikerroksinen poliittinen järjestelmä ei tietenkään helpota yhteisen ulkopolitiikan määrittelyä ja toimeenpanoa. Van Middelaarin mukaan EU:n politisoituminen ei vie unionin kehitystä liittovaltion suuntaan, vaan päinvastoin korostaa hallitustenvälisen yhteistyön merkitystä.
Etenkin ulkopolitiikassa yhteinen strategia linjataan valtionpäämiesten kesken ja kriisitilanteissa unionin poliittinen vastuu ja legitimiteetti nojaavat vahvasti Eurooppa-neuvostoon ja sen kautta jäsenmaihin. Komission entistä poliittisempi rooli täydentää tätä kuvaa.
Vaikka jäsenmaat eivät luovuttaisi lisää muodollista valtaa unionille, järjestelmä nivoo niitä yhteen tavalla, joka tekee kansallisen ja eurooppalaisen politiikan erottamisesta yhä vaikeampaa. Ja unionin ulkopuolella roihuava tuli lienee lopulta tehokkain yhtenäisyyden luoja.
Kristi Raik on Viron Ulkopoliittisen instituutin johtaja.