Kolumni

EU:n puolustusyhteistyö ei ole itseisarvo

Huoli turvallisuudesta on noussut Euroopan maita vahvasti yhdistäväksi tekijäksi.

Huoli turvallisuudesta on noussut Euroopan maita vahvasti yhdistäväksi tekijäksi. Tähän huoleen yritetään vastata muun muassa tiivistämällä EU:n puolustusyhteistyötä. Yhteistä säveltä 28 jäsenmaan kesken ei löydy helposti, mutta ehkä kuitenkin helpommin kuin monissa muissa kiperissä kysymyksissä, kuten maahanmuuton hallitseminen tai talous- ja rahaliiton uudistaminen. EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa on nyt tekemisen meininkiä enemmän kuin aikoihin.

EU:n mahdollisuuksia ja rajoitteita tällä alueella on arvioitava realistisesti. Yhteisen puolustuspolitiikan vahvistaminen ei ole itseisarvo, vaan väline unionin, jäsenmaiden ja kansalaisten turvallisuuden lisäämiseen. Aihe on Suomelle tärkeämpi kuin monille muille jäsenmaille muun muassa siksi, että Suomi ei kuulu Natoon. Heikentynyt turvallisuustilanne korostaa kuitenkin entisestään yhteistyön tarvetta kumppanimaiden kanssa. EU on siihen yksi tärkeä areena.

Kävin aiheesta keskusteluja useiden jäsenmaiden ja EU-instituutioiden edustajien kanssa Brysselissä. Tässä joitakin johtopäätöksiä.


Ensinnäkin, EU:n uudet toimet eivät aukea helposti laajemmalle yleisölle eivätkä tuo nopeaa tai ratkaisevaa parannusta Euroopan puolustuskykyyn. Eteenpäin päästään pienin askelin, kuten EU:ssa on tapana. Marraskuussa EU:n ulkoministerit sopivat keinoista, joilla EU:n kykyä toteuttaa operaatioita unionin ulkopuolella vahvistetaan. Joulukuun Eurooppa-neuvoston on puolestaan tarkoitus hyväksyä komission esitykset, joiden pohjalta kehitetään Euroopan puolustusteollisuutta ja koordinoidaan jäsenmaiden kesken puolustushankintoja. Puolustusministeri Jussi Niinistö on arvioinut, että Suomi voisi hyödyntää uusia mahdollisuuksia tehdä yhteishankintoja muiden jäsenmaiden kanssa.

Toiseksi, puolustusyhteistyön ydinryhmä saattaa tehdä irtioton muista jäsenmaista jo ensi vuonna. EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini ja joukko jäsenmaita, etunenässä Saksa ja Ranska, pohtivat parhaillaan mahdollisuuksia edetä tässä asiassa EU:n perussopimuksen puitteissa. Käytännössä ydinryhmä ei ottaisi suurta hyppyä kohti yhteistä puolustusta, vaan keskittyisi ainakin aluksi pieniin, konkreettisiin tehtäviin, kuten mahdollisesti EU-operaatioiden lääkintä- ja logistiikkatuki.

Puolustusytimen syntyminen ei olisi ongelmatonta. Yhtenäisyyden sijasta korostuisi unionin hajanaisuus. Jo ennestään kirjava Euroopan maiden turvallisuuspoliittinen tilkkutäkki muuttuisi entistä sekavammaksi. Suomi olisi mitä todennäköisimmin uudessa ytimessä mukana, mutta esimerkiksi Ruotsi saattaisi jäädä ulkopuolelle. Tukholmassa suhtaudutaan EU:n puolustuspolitiikkaan kaiken kaikkiaan periaatteellisen varauksellisesti.

Kolmanneksi, jokainen turvaton maa on turvaton omalla tavallaan, Tolstoita mukaillakseni. Jäsenmaiden väliset erot nousevat keskusteluissa pintaan, vaikkei niiden perään erityisesti kyselisi. Ranska pyrkii saamaan muun EU:n omien prioriteettiensa taakse, vahvistamaan ranskalaista puolustusteollisuutta sekä EU:n kykyä suorittaa operaatioita Afrikassa. Brysselissä ja Pariisissa kaduilla päivystävät aseistetut poliisit muistuttavat ohikulkijaa päivittäin terrorismin uhasta.

Puola ja Baltian maat puolestaan pitävät Venäjän sotilaallista uhkaa ainoana todellisena uhkana olemassaololleen. EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan itäinen ja eteläinen ulottuvuus kilpailevat jatkuvasti huomiosta ja resursseista. Vanhastaan tuttu ilmiö korostuu, kun uhkakuvat synkistyvät.

Neljänneksi on syytä muistaa, että EU:n vahvuudet ovat myös jatkossa ennen kaikkea ei-sotilaallisissa keinoissa lisätä turvallisuutta. Puolustusyhteistyö on viime aikoina saanut Brysselissä eniten huomiota, mutta EU ei pyri ottamaan itselleen Naton keskeistä tehtävää eli alueellista maanpuolustusta.


Uusi vahva painotus sekä EU:ssa että Natossa on vastaaminen hyb-ridiuhkiin. Hybridiuhkien käsite on epämääräisyydessään hankala, mutta tuo hyvin esiin tarpeen ymmärtää ja vastata tapaan, jolla esimerkiksi Venäjä yhdistää strategiassaan erilaisia keinoja Euroopan valtioiden ja yhteiskuntien epävakauttamiseen. Hybridiuhat pitävät sisällään myös sotilaallisen voimankäytön ja sillä uhkaamisen, mutta käsite korostaa sodan ja rauhan välisen rajan hämärtymistä. EU on jo vahvistanut toimintaansa esimerkiksi strategisen viestinnän ja disinformaation torjumisen saralla.

Hybridiuhkien torjuminen on nostettu EU:n ja Naton tiivistyvän yhteistyön kärkeen. Suomi on rakentamassa itselleen tällä kentällä näkyvää profiilia: Helsinkiin perustetaan ensi vuonna hybridiuhkien osaamiskeskus, johon osallistuu joukko EU:n ja Naton jäsenmaita. Keskuksen perustaminen heijastanee Suomen huolia ja tavoitteita idässä ja lännessä. Venäjän vaikutustoiminnalta halutaan suojautua yhdessä läntisten kumppaneiden kanssa.


Kirjoittaja Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopolittisessa instituutissa.