Alkutuotannon ykkösongelma on ollut pitkään kaikkialla sama: ylituotanto. Tavaraa on niin paljon, ettei sille löydy ottajaa, vaikka kuluttajia yritettäisiin nykysanonnan mukaan koukuttaa jos millaisilla tuoteinnovaatioilla.
Yhdestä tuotannonalasta nykymaailman meininki on tehnyt muutamassa vuodessa suorastaan tilastoharhan. Samalla kun maitotuotteita, lihoja ja muitakin jalostettuja elintarvikkeita kuskataan ristiin ja rastiin maiden ja mannertenkin välillä erilaisten tukien avulla, yksi luonnontuote tekee poikkeuksen -- poronliha.
Ilman tukia senkään tuottaminen ei onnistu, mutta raaka-aineen ja sen tuottajahinnan kohdalla tilanne on erikoinen. Jalostajien poromiehille maksama hinta on kivunnut sellaisiin lukemiin, että tuottajatkin uskaltavat olla julkisesti tyytyväisiä. Siihen hyvät uutiset loppuvatkin. Ennätyskorkealle kohonneelle tuottajahinnalle on luonnollinen selitys: kysynnän ja tarjonnan laki.
Poromiehetkin olivat ennen vuosittain sotajalalla ostajien kanssa. Kiivailu lihan hinnasta on loppunut, mutta tilalle ovat tulleet laajemmat murheet. Kiitos viime vuosien kehityksen suunnasta kuuluu EU:n petopolitiikalle, jota Suomi on mallioppilaana tietysti noudattanut viimeistä piirtoa myöten.
Suurpedoille on laadittu kannanhoitosuunnitelmat, joita paimennetaan tiukasti Brysselistä. Eri eläinlajien säilymisen kannalta tämä on tietysti hyvä asia. Kehityksen kelkassa on kuitenkin saanut väistyä kotimaisten alkutuottajien kansallinen etu. Eikä parannusta ole luvassa niin kauan kuin suomalainen riitely petojen määristäkin jatkuu.
Petokantoja on yritetty laskea kaikin keinoin iät ja ajat, mutta niiden todellisesta määrästä ei tunnu löytyvän täysin aukottomia arvioita mistään. Olkoot luvut mitkä tahansa, yksi asia on kuitenkin varma: petokannat ovat kasvaneet. Kasvulle löytyy todistekin, jatkuvasti kasvaneet eläinvahingot.
Maa- ja metsätalousministeriön yksistään porotaloudelle maksamat korvaukset ovat 3,5 miljoonaa euroa vuodessa. Korvauslukujen perusteella petojen suihin katosi viime vuonna lähes 3?400 poroa.
Paliskuntain yhdistyksen Upsalan yliopiston ja Suomen riistakeskuksen tutkimuksiin perustuvan kannanoton mukaan todellinen petojen tappama määrä on yli 20?000 poroa.
Petojen ja tuhojen kohdalla törmätään samaan ongelmaan. Ilma on sakeanaan erilaisia lukuja, mutta niiden todistaminen oikeaksi onkin mutkikkaampi juttu. Yhtälön ikävin puoli on juuri se, että juridisin termein ilmaistuna todistustaakka on vahingonkärsijöillä, poromiehillä. Koska luvuissa on näin suuri ristiriita, ei olekaan ihme, että eniten petovahinkoja kärsineissä paliskunnissa viritellään jo kaikkien porojen varustamista niin sanotulla kuolinkellolla. Pantaan laitettavan napin avulla tapettu eläin voitaisiin paikantaa.
Pienen pohjoisen ammattiryhmän murheet eivät tahdo aiheuttaa sen suurempia väristyksiä tavallisten ihmisten kuin päättäjienkään keskuudessa niin kauan kuin sen vaikutukset eivät ala näkyä laajemmin.
EU:a myötäilevä jääräpäinen petopolitiikka on alkanut piirtää jälkensä muuallekin kuin tuottajien karjoihin.
Tullin tilastojen mukaan poronlihan tuonti Venäjältä on viriämässä hyvää vauhtia. Tuontiarvon perusteella kovin edullista itäliha ei ole ollut. Siksi voisi luottaa teollisuuden perusteluun, että tuontiin on jouduttu turvautumaan ensisijaisesti raaka-ainepulan vuoksi.
Kaikkien lajien rauhoitus on yhä kovassa kurssissa, siksi petopolitiikan suunnallekaan ei ole luvassa muutosta.
Kehityksen kulkua ihmetellessä voi vain kysyä: kukahan suojelisi uhanalaisiksi käyviä pohjoisen elinkeinoja ja ihmisiä?