Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Hallituksessa ja eduskunnassakin näyttää olevan vakava pyrkimys siihen, että Suomi pikavauhtia, ennen ensi heinäkuun 1. päivää ratifioisi Euroopan unionin perustuslakisopimuksen. Näin on tarkoitus tehdä, vaikka siihen ei nyt olisi mitään kiirettä. Monella taholla Euroopassa sopimusta pidetään kuolleena sen jälkeen, kun se hylättiin Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksessä. Eurooppa-neuvosto puolestaan on päättänyt, että asiassa pidetään tuumaustauko. Suomessa voitaisiin ainakin katsoa, mitä Eurooppa-neuvosto seuraavaksi suosittaa.
Täkäläiset päätöksentekijät eivät halua odottaa. Syyksi tarjotaan muun muassa 1.7.06 alkavaa Suomen puheenjohtajuuskautta. Puheenjohtajavaltion tuleekin aktiivisesti etsiä ratkaisuja unionin ongelmiin. Tosin sen idean elättely että vanha ehdotus herää vielä eloon, ei varmaan vahvista esimerkiksi Ranskassa käsitystä puheenjohtajamaan ennakkoluulottomuudesta uusien ratkaisujen etsinnässä.
Mutta hyvä on. Kun kansallinen ratkaisu tehdään, se on tehtävä kansallisen perustuslain määräämässä järjestyksessä.
Aluksi muutama sana terminologiasta. Ratifiointi on ulospäin suuntautuva toimi. Eduskunta ei tarkkaan ottaen toimillaan vielä ratifioi mitään, vaan osallistuu kansalliseen prosessiin, jolla luodaan sille edellytykset. Se hyväksyy ratifiointiehdoin allekirjoitetun sopimuksen ja sen kansallista voimaan saattamista koskevan lain. Kun tämä on tapahtunut, presidentti voi päättää sopimuksen ratifioinnista ja Suomen ratifiointiasiakirjan kansainvälisestä tallettamisesta. Monenvälinen sopimus tulee kansainvälisesti voimaan sopimuksessa määrättynä ajankohtana, ei kuitenkaan ennen kuin kaikkien sopimusvaltioiden ratifiointiasiakirjat on talletettu.
Kun perustuslakivaliokunta viime maaliskuussa antoi lausuntonsa hallituksen selonteosta, joka koski Euroopan perustuslakisopimusta, se menemättä yksityiskohtiin totesi joitakin keskeisiä asioita tämän sopimuksen käsittelystä.
Ensiksi: perustuslakisopimus on sen laatuinen, että se vaatii eduskunnan hyväksymistä. Toiseksi: sopimus todennäköisesti koskettaa siten perustuslakia, että sen hyväksymisestä ja valtion sisäisestä voimaansaattamisesta on eduskunnassa päätettävä määräenemmistöllä.
Kolmanneksi hallituksessa on "etenkin Euroopan perustuslakisopimuksen kansainväliseen voimaantuloon liittyvien erityisten epävarmuustekijöiden vuoksi" aiheellista harkita, pyydettäisiinkö hallituksen esityksellä tässä vaiheessa vain sopimusten hyväksymistä eduskunnassa. Lakiesitys sopimuksen voimaansaattamisesta annettaisiin tarvittaessa vasta myöhemmin, siinä tilanteessa että perustuslakisopimus olisi sellaisenaan tulossa kansainvälisesti voimaan.
Tämä ehdotus hallitukselle osoittaa kiintoisalla tavalla eduskunnan hyväksymisen luonteen tässä vaiheessa pelkkänä poliittisena mielenilmauksena. Presidentti ei näet pysty Suomen puolesta ilmoittamaan sopimuksen ratifioinnista, ennen kuin sen voimaansaattamislakikin on hyväksytty eduskunnassa. Tässä vaiheessa, 1.7.06 mennessä, asiasta saataisiin vain eduskunnan periaatteellinen kannanotto.
Oikeudellisesti eduskunta ei olisi sidottu hyväksymispäätökseensä, kun se myöhemmin käsittelisi voimaansaattamislakia. Poliittinen sidonnaisuus tietysti olisi syntynyt. Mutta asia on monimutkaisempi. Ongelma on poikkeuslaiksi tarkoitetun voimaansaattamislain valtiosääntöoikeudellisessa arvioinnissa.
Perustuslakivaliokunta korostaa, että perustuslakisopimusta on ensisijaisesti arvioitava vuoden 2000 perustuslain mukaan, silloin kun kysymys on suvereenisuusrajoitusten merkityksestä. Toisaalta yhtä hyvin on vuoden 2000 perustuslakia ensi sijassa sovellettava, kun arvioidaan, täyttävätkö sopimuksen säännökset poikkeuslaeille vuonna 2000 asetetun "rajatun poikkeuksen" vaatimuksen.
Kun poikkeuslakiin saa sisältyä vain "rajattu poikkeus" perustuslaista, se merkitsee muun ohessa, että poikkeuksen on oltava täsmällinen ja tarkkarajainen. Ellei tämä vaatimus täyty, poikkeuslain muotoa ei voi käyttää, vaan itse perustuslain tekstiä on muutettava, ennen kuin sopimus voidaan saattaa voimaan. Silloin mennään yli vaalien, ellei saada eduskunnassa viiden kuudesosan enemmistöä asian kiireellisyyden taakse.
"Rajatun poikkeuksen" sääntö on uusi. Sen takia, jos sääntö otetaan todesta, nyt olisi arvioitava tämän uuden säännön suhde EU:n koko päätöksentekojärjestykseen, sellaisena kuin se näkyy uudesta sopimuksesta. Koti- ja ulkomainen oikeuskirjallisuus sisältää runsaasti kritiikkiä ainakin nykyisin voimassa olevan järjestyksen epämääräisistä ilmaisuista.
Perustuslakivaliokunta on muissa yhteyksissä osoittanut erinomaista tiukkuutta, kun on ollut arvioitava täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden vaatimusta. Kykeneekö se olemaan yhtä tiukka tarkastaessaan saman kriteerin noudattamisen kannalta EU:n perustuslakisopimuksen ja Suomen perustuslain välistä suhdetta? Realisti tai kyynikko voi tätä vähän epäillä.
Jos perustuslakisopimuksen hyväksymisen ja sitä koskevan voimaansaattamislain käsittely hajautetaan eri ajankohtiin, on tietysti mahdollista, että loppuvaiheessa tulee yllätyksiä. Jos ne taas kytketään yhteen, joudutaan tärkeitä periaate- ja tulkintakysymyksiä ehkä ratkaisemaan kovin pikaisesti.
Vaikka perustuslakisopimus ei koskaan tulisi sellaisenaan voimaan, perustuslakivaliokunnan sitä koskevista lausunnoista ja tulkinnoista tulee silti osa hyvin keskeistä oikeudellista materiaalia. Niitä ei pitäisi tuottaa hätäisen käsittelyn jälkeen.