Kirjoittaja on europarlamentaarikko (kok.).
Euroopan unioni on kriisissä. Minulle tämän myöntäminen on vaikeaa, sillä olin pitkään sitä mieltä, ettei kyse ole oikeasta kriisistä, vaan pelkästään Ranskan ja Alankomaiden perustuslakikansanäänestysten aiheuttamasta laskusuhdanteesta. Myönnän, että olin väärässä. Kriisi on vakavampi kuin uskoin.
EU on tuuliajolla. Johtajuuden puutetta on manailtu niin monella taholla, että luulisi viestin menneen perille jo jäsenvaltioiden pääkaupunkeihinkin. Hallituksiin kohdistetuista paineista huolimatta keskeisten jäsenvaltioiden johto on halvaantunut tekemään mitään kriisin laukaisemiseksi.
Mahtimaa Saksassa energia on käytetty sisäiseen sapelinkalisteluun, joka nyt näyttäisi päättyvän. Historiallisestikin harvinainen suuri koalitio on mahdollisuus, johon ladataan suuria odotuksia. Eräs erinomaisesti EU:n sielua tunteva brittivirkamies totesi viime viikolla kaiken lepäävän nyt Angela Merkelin hartioilla. Toivokaamme, että nuo hartiat ovat ulkoisesta siroudestaan huolimatta poliittisesti leveät ja kantavat. Jos suuri koalitio ei onnistu reformeissaan, EU ajautuu syvään halvaannustilaan, josta pääsemme ulos vasta poliittisen johdon vaihduttua Ranskassa.
Ranska taas on ajautumassa yhä pahemmin protektionismin tielle. Kansanäänestyksen tulos oli selvä merkki aikomuksesta ryhtyä rakentamaan pelättyä Euroopan linnaketta, "Fortress Europea", joka sulkisi, ei vain fyysiset rajansa, vaan myös henkisen maailmansa ulkoisilta vaikutteilta. Gallit panevat päänsä pensaaseen ja toivovat, ettei paha maailma heitä löydä. Ranskan johdon vastaus kansan käpertymiseen itseensä on päinvastainen kuin sen pitäisi olla. Presidentti Chirac julkaisi juuri manifestin, jossa hän puolustaa Euroopan sosiaalista mallia (= pysähtyneisyyttä) ja kritisoi maailmankaupan vapauttamista.
Entisenä maatalousministerinä Chirac ei myöskään ole valmis yhteisen maatalouspolitiikan reformeihin. EU:n budjetin osalta presidentin ajattelua tahdittaa ns. juste retour -ajattelu; meidän on saatava reilu osuutemme EU-rahoista eli rahat takaisin Euroopasta. Lohduttominta on, ettei luvassa ole parempaa, vaikka Gallian ohjakset siirtyisivätkin piakkoin perintöprinssi Sarkozylle. Hänen kannanottonsa eivät ole yhtään sen parempia.
Kun sekä Saksan että Ranskan johtajuuteen liittyy paljon muttia, kaikkein vähiten sisäpoliittisia haasteita on toukokuussa uuden mandaatin lunastaneella pääministeri Blairilla. Mikäli ranskalaiset ja hollantilaiset olisivat touko-kesäkuussa äänestäneet toisin, tilanne olisi eri. Nyt paineet Britannian in or out of the EU -keskustelulta väistyivät ja Blair vältti hankalan kansanäänestyksen EU-perustuslaista vahvistaen samalla asemaansa kotimaansa johtajana.
Juuri siksi Britannian EU-puheenjohtajuudelta odotettiin paljon. Blairin kesäkuussa europarlamentille pitämä fantastinen puhe vain lisäsi odotuksia. Valitettavasti Blairkin tuntuu hapuilevan. Pessimismiin ei vielä ole syytä, sillä puheenjohtajakautta on jäljellä. Paljon riippuu juuri Lontoon lähistöllä Hamptonissa pidetyn epävirallisen huippukokouksen onnistumisesta.
Mitä britit sitten voisivat tehdä, jotta EU löytäisi tien ulos umpikujasta? Osallistuin viime viikolla Brysselissä tilaisuuteen, jonka pääpuhuja oli entinen kilpailukomissaari, nykyinen Goldman Sachs -pankin hallituksen puheenjohtaja Peter Sutherland. Hänellä oli kolmen kohdan toivomuslista Blairille. Lista ei ole vailla meriittejä.
Ensiksi tulisi löytää ratkaisu
EU:n budjettiin vuosille 2007-2013, johon ei keväällä onnistuttu löytämään ratkaisua. Kaksi suurinta kiistakysymystä ovat Britannian saamat jäsenmaksualennukset ja erityisesti Ranskan nauttimat suurmaatalouden tuotantotuet. Molemmista on aikanaan päästävä eroon ja EU:n yhteistä panosta on suunnattava erityisesti tutkimuksen ja tuotekehityksen vahvistamiseen.
Toinen koskee maailman kauppajärjestön WTO:n Dohan kauppaneuvotteluja. Myös tässä on Britannia-Ranska-maaotteluhenkeä jälkimmäisen vastustaessa maatalouskaupan avaamista, jota EU:n puolesta vetää kauppakomissaari, Blairin liittolainen Peter Mandelson. Kyse on kuitenkin enemmästä kuin vain maata-
loudesta, ja Blairin on vakuutettava Chirac, että vain laajoilla valtuuksilla komissio voi neuvotella unionin kannalta onnistuneen ratkaisun.
Kolmantena toiveenaan Sutherland esitti Blairille EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan panostamista. Tämä onkin se perustuslain osa-alue, jota niin Saksa, Ranska kuin Iso-Britanniakin ovat valmiita tukemaan. Suomessa on väitetty, että keskustelu puolustuspolitiikasta ja turvatakuista on vain presidenttiehdokas Sauli Niinistön yksityisajattelua.
Tämä väite on päätön, sillä niin Blair tämänviikkoisessa europarlamenttipuheessaan kuin Kreikan pääministeri Karamanlis kuukauden takaisessa Le Figaro -lehden haastattelussaan totesivat useiden eurooppalaisten johtajien tavoin, että yhteisen puolustuksen kehittämisen on oltava päätavoitteitamme. Vahva yhteinen eurooppalainen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka siihen tiivisti liittyvine turvatakuineen on Suomelle etu, josta meillä ei ole varaa kieltäytyä.
Saksan ja Britannian suhteen olen optimisti. Näillä on oikeat johtajat ja pragmaattisesti ajattelevat kansalaiset. Ranskan tuittuilun on aina ennen voinut laittaa erilaisuudessaan kylpevän temperamentin piikkiin, mutta viime aikojen systemaattisessa eristäytymisessä on jotain huolestuttavampaa. Lähiviikot ovat kriittisiä, jottemme loputtomiin joudu kärsimään tästä EU-vallan kolmijalkatuolin keikkumisesta. Suomen on oltava aktiivinen, jotta oikea tasapaino löytyy.