Pari viikkoa sitten Euroopan parlamentissa julkaistiin ulkoasioiden- ja ympäristövaliokuntien yhteinen raportti Euroopan Unionin arktisesta politiikasta.
Raportissa näkyy vahva suomalaisjälki, olihan sen toisena laatijana Sirpa Pietikäinen.
Parlamentin raportin on tarkoitus täydentää komission tämän vuoden huhtikuussa julkaisemaa tiedonantoa, ja olen tyytyväinen sen tämänhetkiseen painopisteeseen: teksti painottaa arktisten alueiden herkän ekosysteemin säilyttämistä, kansainvälisen oikeuden kunnioittamista ja alkuperäiskansojen perusoikeuksia.
Parlamentti kehottaa komissiota ja EU:ta myös tekemään arktisen alueen ympäristövaikutusten arvioinnin onnistuneesta toteuttamisesta ennakkoehdon sille, että arktisilla alueilla toteutetuista hankkeista peräisin olevia hyödykkeitä voidaan markkinoida EU:ssa. Tällainen ”arktinen YVA” pitäisi sisällään paitsi erittäin kattavan ennakkoarvioinnin ja ”saastuttaja maksaa” -periaatteen, myös maa-, vesi- ja merialueiden pilaantumista koskevan vastuu- ja korvausjärjestelmän.
Suojeltujen merialueiden perustamisen tukeminen ja kehotus edistää raskaan polttoöljyn käytön kieltämistä arktisilla merialueilla purjehtivissa aluksissa alleviivaa sekin ympäristö- ja ilmastoriskien ottamista vakavasti.
Arktisista asioista keskusteleminen Euroopan tasolla on siinä mielessä hankalaa, että Brysselissä ”arktinen” on jotain kaukaista, harmittavan ristiriitaista geopolitiikkaa johon EU:lla ei ole oikein sananvaltaa. Eihän EU:lla ole tällä hetkellä edes tarkkailijan asemaa Arktisessa neuvostossa.
Suomalaisesta näkökulmasta taas ”arktinen” voi olla arkista pohjoisen Suomen elinkeinopolitiikkaa. Olenkin itse ehdottanut raporttiin korjauksia, joissa tuodaan esiin hyvien liikenneyhteyksien tärkeyttä ja saavutettavan, kestävän ja turvallisen matkailun mahdollisuuksia. Yksittäisinä ehdotuksina nostin esiin myös tehokkaan jätehuollon, vieraslajien torjumisen sekä ekologisten innovaatioiden merkityksen.
Sekä EU:n että Suomen arktiset strategiat yrittävät taiteilla perimmäisen ristiriidan ympärillä: kiinnostus arktiseen alueeseen ja sen luonnonvaroihin kasvaa jääpeitteen pienentyessä, mikä itsessään on hälyttävä merkki ilmastonmuutoksen ennakoituakin nopeammasta etenemisestä. Kun luonnonvarat – öljy, kivihiili, maakaasu ja erityisesti mineraalit – niukkenevat muualla (ja toisaalta kulutus vain kasvaa), kasvaa alueen geopoliittinen merkitys ja samalla kasvavat myös turvallisuuspoliittiset riskit.
Ihmisen toiminta aiheuttaa ilmastonmuutosta, joka avaa uusia laivareittejä ja uusia kalastusalueita ja mahdollisuuden hyödyntää luonnonvaroja, mikä taas lisää ihmisen toimintaa alueella ja kiihdyttää ilmastonmuutosta. Ja kehä on valmis.
Tämä kehä meidän on saatava omana elinaikanamme katkaistua.
Suomen rooli tässä yhtälössä voisi olla meriturvallisuuteen liittyvä osaamisemme. Sekä luonnon että ihmisen aiheuttamien kriisien ja katastrofien hallintavalmiuksien parantaminen ja etsintä- ja pelastusinfrastruktuurin rakentaminen ovat sellaisia arktisen strategian kärkiä, joissa suomalaista osaamista voidaan hyödyntää.
Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeisenä aikana pidän entistäkin tärkeämpänä, että Suomi ja Euroopan Unioni pitävät tiukasti kiinni Pariisin ilmastosopimuksen velvoitteista ja täytäntöönpanosta. Merijää katoaa tällä hetkellä jopa nopeammin kuin malleissa ennustetaan ja ilmastonmuutos etenee nopeimmin napa-alueilla.
Jos Yhdysvallat alkaa peruuttaa omasta ilmastopolitiikastaan, on meidän oltava vielä vahvemmin vastavoimana.
On selvää, että tarvitsemme arktiselle öljylle ja kaasulle totaalikiellon. On myös selvää, että fossiilisten polttoaineiden tukemista emme voi jatkaa.
Ja ihan yhtä selvää on, että nämä itsestäänselvyydet ovat poliittisesti kiistanalaisia ja tulenarkoja.
Kiistaa parlamentissa on todennäköisesti luvassa myös siitä, että päätöslauselmaesitys korostaa yhteistyötä Venäjän kanssa.
Vaikka arktisen sotilaspiirin perustaminen, tukikohtien rakentaminen ja Venäjän asevoimien joukkojen sijoittaminen alueelle herättää huolta, en itsekään näe muuta vaihtoehtoa kuin vuoropuhelun jatkamisen huolta herättävissä kysymyksissä.
Vuoropuhelua tarvitaan myös alueen asukkaiden kanssa. Pohjoinen alue ei ole tyhjä, vaan siellä on elinkelpoisia yhteisöjä ja noin neljä miljoonaa ihmistä, joista noin kymmenen prosenttia on alkuperäiskansojen jäseniä. Näillä paikallisyhteisöillä on tärkeä rooli arktisen alueen säilymisessä elinkelpoisena ja kestävänä.
Siksi koulutusmahdollisuudet, oma kieli ja kulttuuri sekä hyvin toimivat liikenne-, viestintä- ja sähköverkot on taattava jatkossakin.
Kestävä kehitys pitää elossa sekä terveet ekosysteemit että paikalliset ihmiset.
Merja Kyllönen on europarlamentaarikko (vas.) Suomussalmelta.