Iljettävät kuvat ja niitä taustoittavat uutiset amerikkalaissotilaiden toilailuista irakilaisvankilassa saavat katsomaan maailman menoa entistä epäilevämpänä. Yhdysvaltain johtajien hehkutus maastaan ihmisoikeuksien esitaistelijana ei ole ennenkään täysin vakuuttanut. Tästä pitäen sellaiset puheet käyvät vitsistä. Niin ainakin, jos niitä latelevat George W. Bush ja hänen hallituksensa edustajat.
Syyllisiä skandaaliin on etsitty mahdollisimman alhaalta, rivimiesten ja siviileinä vankien kuulusteluun osallistuneiden keskuudesta. Pahanlaatuisia pervertikkoja sinne on osunutkin. Sattumaltako? Useita irakilaisia, myös syyttä suotta pidätetyksi tulleita, on kuollut kidutuksissa. Ainoa noista tapahtumista tähän mennessä annettu tuomio, vuosi vankeutta, vaikuttaa lempeältä rangaistukselta.
Esimiehillä on varsinkin armeijassa, myös Yhdysvaltain asevoimissa, selkeä valvontavastuu. Vähintään sitä on lyöty laimin. Ylhäältä saattaa löytyä muutakin syyllisyyttä. Washington Post ja New York Times esittivät pari päivää sitten arvioita, että kenraali Ricardo Sanchez oli paikalla joidenkin kidutusten aikana. Hän on miehittävän liittouman kenttäkomentaja.
Sellaiset väitteet Yhdysvaltain armeija tietysti torjuu. Tapahtumien vyyhti selviää kuitenkin vielä paljon. Tuskin se silti loppuun saakka aukeaa. Kamerakännyköiden kielto amerikkalaissotilailta hidastaa tulevien väärinkäytösten julkituloa. Usein tieto sentään kulkee ohi esteiden.
Irakin sota vaikutti aluksi jossakin määrin oikeutetulta. Kansaa terrorisoivan yksinvaltiaan joukkotuhoaseiden eliminoiminen oli komea päämäärä. Näyttöä joukkotuhoaseista ei löytynyt. Diktaattori sentään löytyi. Samalla tosin tuhannet ja taas tuhannet viattomat siviilit kuolivat ja haavoittuivat auttajiksi julistautuneiden ammuksista. Ja vankiloissa jatkui helvetillinen meno.
Semmoinen turvallisuuden kohentaminen loppukoon. Yhdysvaltain tyyli ratkoa maailman pulmia tarvitsee hyvään harkintaan kykenevää vastapainoa, ainakin täydennystä. Euroopassa siihen on kyllin vahva vain EU. Eikä koko maailmassa ole samanlaista vahvojen demokraattisten kansakuntien alueellista liittoumaa.
USA-johtoisen Naton kanssa EU:n ei tietysti kannata kilpailla. Turha on silti kuvitella Natoa kaikkivoipaiseksi tai aina oikeassa olevaksi liittoumaksi. Ei, vaikka useimmat EU-maat siihen kuuluvat. Eikä siltikään, vaikka tulevaisuudessa Natossa lienee nykyistäkin useampi EU:n jäsenistä.
Kuten puolustusministeri Seppo Kääriäinen sanoi, EU:n nopean toiminnan joukot ovat tärkeitä, kun YK ei kykene antamaan mandaattia jonkin kriisin taltuttamiseen. YK on ja pysyy keskeisimpänä rauhanfoorumina. Suuruus tekee siitä kuitenkin kankean. Jos 25 eurooppalaisen valtion unioni kokee laajenevan kriisipesäkkeen vaativan välitöntä sammuttamista, on oltava kalustoa ja miehistöä. Varsinkin oman mantereen ja lähialueen turvaaminen on tärkeää.
Sekä hallitus että oppositio ovat laajasti yksimielisiä Suomen osallistumisesta EU:lle rakennettaviin nopean toiminnan joukkoihin. Niin pitääkin. Vastuullisten tahojen on kannettava huolta turvallisuudesta.
Aseellisissa selkkauksissa on kautta historian loukattu ihmisoikeuksia. Ei sellaista pidä silti hyväksyä. Parasta on pysäyttää sotiminen ennen kuin se alkaakaan. Siihenkin tarvitaan voimaa. Usein riittää jo tieto rauhoittajan vahvuudesta.
Kaunis, mutta samalla utopistinen on ajatus, että yksipuolinen aseriisunta parantaisi maailmaa. Sotilaallinen tyhjiö on aina täyttynyt. Jos jonkin alueen rajoja ei vartioida asevoimin, maailmassa riittää siihen innostuvia. Heitä ei tarvitse kutsua. He tulevat omasta aloitteestaan.