Toivottavasti EU:n tulevaisuuskonventin viimeinen työpäivä, perjantai 13. päivä kesäkuuta, ei ole huono enne. Kyse on nimittäin isoista asioista, isommista kuin moni kadunmies Suomessa tajuaa. Kun unionille on ensimmäistä kertaa kirjoitettu perustuslakia, on samalla jouduttu ottamaan kantaa siihen, päätetäänkö asioista Brysselistä ja kenellä on painavin sana.
Konventin työn päättyminen - mikä tätä kirjoitettaessa ei tosin ollut kirkossa kuulutettu - ei ole vielä päätepiste, sillä lopullinen sananvalta on jäsenvaltioilla. Ensin on edessä jäsenvaltioiden hallitusten neuvottelut, mitä kutsutaan Brysselin slangilla hallitusten väliseksi konferenssiksi. Tämän jälkeen sopimus menee kansallisten parlamenttien hyväksyttäväksi. Useissa maissa se alistetaan vielä kansanäänestykseen.
105-jäsenisen konventin työ on silti ollut historiallinen ja sen esitys joka tapauksessa syksyn neuvottelujen pohjana. Suomessa on kirjoitettu paljon konventin ranskalaisen puheenjohtajan Valéry Giscard d´Estaingin ylimielisyydestä ja vallanhalusta. Ex-presidentin tyyli ei varmaankaan ole ollut paras mahdollinen, mutta kannattaa muistaa, että konventin työ on avoimuudessaan ollut uranuurtavaa. Koskaan aikaisemmin unionin historiassa ei tärkeää uudistustyötä ole viety eteenpäin yhtä avoimin kortein.
Odotukset olivat monilla matalalla, kun 70-kymppisten politiikan jäähdyttelijöiden johdolla kokoontunut konventti aloitti työnsä. Sen ei uskottu kykenevän tehtailemaan tuoreita ideoita, joiden pohjalta laajenevan EU:n toimintakyky voitaisiin varmistaa. Siihen nähden konventti on yllättänyt positiivisesti.
EU muodostuu jo nykyisten 15 maan osalta niin kirjavasta joukosta, että pienimmän yhteisen nimittäjän löytäminen vähäpätöisiinkin asioihin on joskus vaikeaa. Vuoden kuluttua jäsenmaita on 25 ja ongelmat entistä suurempia.
Tämän ovat konventin jäsenet ymmärtäneet ja siitä kumpusi halu päästä jonkinlaiseen kompromissiin. Vaihtoehtona olisi perustuslakihankkeen siirtyminen ilman pohjapaperia hallitusten väliseen konferenssiin ja kabinettien hämäriin. Monet muistavat nykyisin voimassa olevan perussopimuksen, niin sanotun Nizzan sopimuksen kaikkia turhauttaneen loppurutistuksen.
Saa konventti aikaiseksi kaikkia tyydyttävän esityksen tai ei, on se täyttänyt tehtävänsä. Puolentoista vuoden aikana on kutakuinkin avoimessa keskustelussa käynyt selville, mitä suuret ja pienet maat ovat mieltä EU:n presidentistä, komissaarin virkojen jyvittämisestä tai päätöksenteon määräenemmistösäännöksistä. Sille ei tietysti voi mitään, että suurten ääni painaa pieniä enemmän konventin kaltaisessa keskustelukerhossakin.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että konventti on aika päiviä sitten päässyt yksimielisyyteen monista tärkeistä asioista. Perustuslakiin halutaan muun muassa kirjata EU-maiden kansalaisten oikeudet unionin instituutioita vastaan ja säännökset siitä, miten jäsenmaiden parlamentit voivat kontrolloida, ettei Brysseliin valu liikaa päätösvaltaa.
EU on demokraattisten maiden yhteenliittymä, missä pienimpienkään yli ei haluta kävellä. Toisaalta joukko on pian 25 maan suuruinen ja päätöksiä pitäisi pystyä tekemään. EU:n perustuslain laatiminen ei totisesti ole mikään yksinkertainen sormiharjoitus.