Juhlapuheissa Euroopan unionin laajeneminen on otettu riemulla vastaan. Sillä onkin suuri poliittinen symboliarvo. Merkitseehän se Keski-Euroopan ja Baltian maiden paluuta siihen yhteyteen, mihin ne ovat lyhyitä poikkeuksia lukuun ottamatta kautta historian kuuluneet. Laajeneminen todistaa myös siitä, että kaikista puutteista ja ongelmista huolimatta Euroopan yhdentyminen on yhä elinvoimainen prosessi.
Vanhojen jäsenmaiden kansalaiset suhtautuvat tulokkaisiin kaksijakoisesti. Laajenemisen myönteinen merkitys Euroopan poliittiselle vakaudelle tunnustetaan, mutta samalla ollaan huolestuneita työpaikkojen menetyksestä, verokilpailusta, rikollisuudesta, korruption lisääntymisestä ja ties mistä.
Taloudellisesti laajeneminen on yksiselitteisen myönteinen asia. Entisten sosialististen maiden yhdentyminen Euroopan unioniin vahvistaa niiden taloudellista kasvua. Tämä tapahtuu investointien ja ulkomaankaupan lisääntymisen kautta. Myönteiset kasvuvaikutukset ovat suhteellisesti suuremmat uusille kuin vanhoille jäsenmaille. Näinhän pitääkin olla. Mutta taloudellinen hyöty toteutuu vain, jos uusille jäsenmaille annetaan mahdollisuus ottaa kiinni vanhoja.
Nopea taloudellinen kasvu edellyttää investointeja, joilla rakennetaan ja varustetaan uusia tuotantolaitoksia ja uudistetaan vanhoja. Tällä tavalla investoinnit nostavat tuottavuutta. Samalla työvoimalla saadaan aikaan entistä enemmän jalostusarvoa. Kun kakku kasvaa, myös palkat nousevat ja niiden mukana palveluiden hinnat. Tapahtuu "kiinniottamista", jonka myötä tuottavuus-, tulo- ja hintatasoerot aikaa myöten kapenevat.
Suuri osa tähän kiriin tarvittavista investoinneista tulee vanhoista jäsenmaista. Samalla jonkin verran tuotantoa ja työpaikkoja väistämättä siirtyy vanhoista jäsenmaista uusiin. Se kuitenkin tekee tilaa uudenlaiselle tuotannolle ja uusille työpaikoille. Vanhojen jäsenmaiden haaste onkin siinä, miten hyvin tähän rakennemuutostarpeeseen pystytään sopeutumaan.
Oikealla talouspolitiikalla sopeutumista voidaan edistää ja sen aiheuttamia kipuja lieventää. Väärällä politiikalla, kuten tiukalla irtisanomissuojalla, protektionismilla ja valtiontuilla, sopeutumista hidastetaan. Niillä vain lisätään vanhojen jäsenmaiden työttömyyttä, heikennetään niiden valtiontaloutta ja hidastetaan uusien jäsenmaiden "kiinniottamista".
Nopea talouskasvu uusissa jäsenmaissa lisää näiden vientiä mutta samalla myös tuontia. Ulkomaankauppa vanhojen ja uusien jäsenmaiden välillä lisääntyy. Mikäli kaikki käy hyvin, vanhat jäsenmaat vievät uusiin entistä korkeamman jalostusarvon tuotteita ja palveluksia ja tuovat sieltä entistä halvempia kulutustavaroita ja tuotantovälineitä. Näin uudet jäsenmaat yhdentyvät entistä tiiviimmin läntiseen Eurooppaan.
Usein unohdetaan, että liittyessään Euroopan unioniin uudet jäsenmaat lähentyvät taloudellisesti myös toinen toisiaan. Sosialistinen työnjako palveli aikanaan enemmänkin Neuvostoliiton kuin Keski-Euroopan ja Baltian maiden etua. Näin suuri osa ulkomaankaupan antamista mahdollisuuksista hyvinvoinnin kohentamiseksi jäi toteutumatta. Markkinatalouden näkökulmasta maiden keskinäinen taloudellinen kanssakäyminen kehittyi luonnottomaksi.
Vapautumisen jälkeen nämä maat alkoivat kehittää kaupallisia suhteitaan erityisesti Saksaan ja muualle Länsi-Eurooppaan, kun taas keskinäisten taloussuhteiden kehittäminen jäi toissijaiseksi. Laajenemisen seurauksena uusien jäsenmaiden keskinäisen kaupan voi näin ollen odottaa lisääntyvän vieläkin nopeammin kuin niiden muu ulkomaankauppa kasvaa. Myös tästä talouskasvu saa lisäpotkua.
Maahanmuutto on pienempi uhka kuin monet pelkäävät. Tästä Ralf Sund kirjoitti äskettäin ansiokkaan kolumnin (Kaleva 5.4.2004). Massiivinen muuttoliike olisi jo alkanut, mikäli siihen olisi kannustimia. Niitä ei yksinkertaisesti ole. Muuttamisen inhimilliset ja taloudelliset kustannukset ovat useimmille liian suuria. Siirtolaisen asema vanhassa jäsenmaassa ei välttämättä ole kovin hyvä. Odotettu tulojen kasvu jää vaatimattomaksi verrattuna siihen, mitä nopeasti kasvavassa kotimaassa voi odottaa.
On tietenkin selvää, että palkkaerot houkuttelevat jonkin verran työvoimaa uusista jäsenmaista vanhoihin. Tiettyyn rajaan asti tällainen muuttoliike on jopa toivottavaa, sillä se nopeuttaa elintasokuilun kuromista umpeen. Tuottavuus lisääntyy, kun vanhoista jäsenmaista käydään hakemassa kokemusta ja oppia.
Verokilpailu on tosiasia laajentumisesta riippumattakin. Luultavasti kovin kilpailu tullaan käymään vauraimpien OECD-maiden kesken kuin uusien ja vanhojen jäsenmaiden kesken.
Uusien jäsenmaiden verotuksen keveyttä on liioiteltu. Useimmissa maissa kokonaisverorasitus on lähellä vanhojen EU-maiden keskiarvoa. Näissä maissa verotusta ei voi helposti edes keventää, koska budjettien alijäämät ovat suuret ja menopaineet ovat kasvussa.
Baltian maissa julkisen talouden rahoitusasema on hyvässä kunnossa verrattuna muihin uusiin jäsenmaihin. Niissä myös keskimääräinen verorasitus on muita alempi. Silti se on korkeampi kuin muissa saman tulotason maissa Euroopan ulkopuolella.
Uusia jäsenmaita on varoiteltu haitallisesta verokilpailusta. Muun muassa Ruotsin pääministeri on kiinnittänyt huomiota Baltian maiden alhaiseen verotukseen ja matalaan sosiaaliturvaan.
Vanhojen jäsenmaiden soveltaman verotuksen ja sosiaaliturvan tason vaatiminen uusilta jäsenmailta välittömästi olisi pahinta, mitä näille voisi tapahtua. Siihen niillä yksinkertaisesti ei olisi varaa, niin kuin ei ollut Ruotsilla tai Saksalla silloin, kun niiden elintaso oli puolet nykyisestä.
Sillä tavalla vietäisiin viimeisetkin toiveet siitä, että elintasokuilu voidaan kuroa umpeen. Se tulisi kalliiksi koko Euroopalle.