Lähes kaikki asioihin syvällisesti perehtyneet ja niitä tarkkaan seuraavat ovat sitä mieltä, että Euroopan unionille ylevää tulevaisuutta rakentava Lissabonin ohjelma on erinomainen strategia. Se hyväksyttiin maaliskuussa 2000 Portugalin pääkaupungissa suuren innostuksen ja toiveikkuuden vallassa. Fanfaarejakin soiteltiin, ainakin symbolisesti. Niin hienona saavutuksena strategiaa pidettiin.
Lissabonin strategian ydin on kohdassa, jonka sisältö kuuluu hieman pelkistettynä: unionista pitää rakentaa vuoteen 2010 mennessä maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietoyhteiskunta, joka kykenee ylläpitämään talouskasvua, luomaan työpaikkoja sekä huolehtimaan ihmisten turvallisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta.
Strategiaa on toteutettu jo viisi vuotta, mutta tulokset ovat kaikkea muuta kuin mairittelevia. Unioni ei ole lähelläkään ykkösasemaa maailmassa. Kaula Yhdysvaltoihin on kasvanut kaikilla mittareilla vuodesta 1998 lähtien. Unionille uhkaa käydä vähän kuin taannoin Neuvostoliitolle, jota yritettiin ohjata keskitetyn suunnitelmatalouden oppien mukaan Gosplan-nimisestä suuresta suunnitteluvirastosta. Ohjelmia syntyi, tavoitteita asetettiin ja neuvostojohto ylpeili puheissaan, kuinka hienosti tuotantotavoitteet oli saavutettu. Silti maa jäi lännestä jälkeen koko ajan.
Onneksi Neuvostoliiton ja unionin välillä on kuitenkin yksi ratkaiseva ero: EU:ssa saa sanoa ääneen, ettei keisarilla ole vaatteita, jos se on totta. Neuvostoliitossa tukahdutettiin puhujat, jotka rohkenivat väittää, että sosialistinen teoria ja käytäntö kulkivat aivan eri tahtiin ja eri suuntiin.
Unionin kellossa on toinen ääni. EU:ssa tunnustetaan virallisesti, että Lissabonin strategian toteutuksessa on jääty auttamattomasti jälkeen. Esimerkiksi työllisyysasteen pitäisi nousta tämän vuoden lopussa EU-alueella 67 prosenttiin ja vuonna 2010 jo 70 prosenttiin. Tuorein komission käyttämä vertailuluku, vuoden 2003 keskiarvo, on 62,9 prosenttia.
Työllisyys on Lissabonin strategian ydinkohtia, ja komissio joutuu tunnustamaan kylmän totuuden: on aiempaa epätodennäköisempää, että strategiassa asetettu työllisyystavoite toteutuu. Jotta se toteutuisi, jäsenvaltioiden on ryhdyttävä tekemään pikaisesti perinpohjaisia uudistuksia.
Komission uusi puheenjohtaja José Manuel Durao Barroso esittelee ensi keskiviikkona virallisesti oman suunnitelmansa Lissabonin strategian pelastamiseksi. Hän ehdottanee keskittymistä ydinasioihin, priorisointia ja luopumista turhasta kuorrutuksesta. Hän yrittää myös sitoa Euroopan parlamentin sekä huippukokouksen tiukemmin strate-giaan. Barroson suunnitelma menee maaliskuussa Eurooppa-neuvoston asialistalle.
Peliä ole vielä menetetty, vaikka kultamitali uhkaa karata EU-mailta ainakin vuotta 2010 ajatellen. EU voi parantaa asemiaan, mutta se edellyttää sitä, että kaikki jäsenmaat hoitavat oman osuutensa. Suomi selviää suhteellisen hyvin väliraportin arvioissa ja saa kivalta tuntuvia kehuja, mutta silti meilläkin on vielä matkaa edessä. Suomen murheenkryynejä ovat nimittäin työttömyys ja työllisyys eli Lissabonin strategian ydinalue.
Mistä kenkä sitten puristaa? Miksi mahtava EU ja etenkin Saksa ja Ranska ovat olleet haluttomia toteuttamaan Lissabonin strategiaa? Miksi Suomessakaan ei ole tehty kaikkea sitä, mitä pitäisi tehdä?
Syy on tuttu: olisi nuijittava äänestäjiä kirpaisevia päätöksiä.
Tekemättömyys kulminoituu poliittiseen johtajuuteen kaikilla päätöksentekotasoilla huippukokouksesta lähtien. Eurooppa-neuvosto ei ole keskittynyt oikeastaan lainkaan Lissabonin strategiaan, vaikka sen olisi kuulunut tehdä niin kerran vuodessa. Sen huomion ovat varastaneet ajankohtaiset asiat. Tai täsmällisemmin ilmaisten ne ovat tarjonneet hyvän verukkeen, jonka avulla huippukokous on voinut välttyä keskittymästä Lissabonin strategiaan.
EU:n palveluksessa on valtava määrä virkamiehiä ja asiantuntemusta. Heiltä syntyy hetkessä strategia tarpeeseen kuin tarpeeseen. Seurantaraporttejakin suolletaan tarvittaessa vaikka millä mitalla. Unionin strategiaa ei kuitenkaan toteuteta puhumalla eikä papereita tuottamalla. Tarvitaan tekoja - jokaisessa jäsenmaassa. Ilman niitä Lissabonin strategia muuttuu yhtä naurettavaksi ohjelmaksi kuin Gosplanin suunnitelmat.
Ylijohtaja Anne Brunilan johdolla viime syksynä syntynyt globalisaatioraportti sisältää suurin piirtein kaiken sen, mitä Suomessa pitäisi tehdä, mutta kukaan ei vielä tiedä, mikä siitä toteutuu ja mikä ei. Helpot asiat menevät eteenpäin, ja osa on jo mennytkin, mutta niillä ei pitkälle pötkitä. Pitäisi tehdä niitä hankalia päätöksiä, joita Suomessa on kierrelty ja kaarreltu jo yli kymmenen vuotta.
Mutta mistä hallitukseen ja eduskuntaan saadaan iskostettua se puhti, jolla Suomi hoitaa oman leiviskänsä? Suomi auttaa eniten itseään, jos se panee tonttinsa kuntoon. Kaikki tietävät sen, mutta pelkkä tieto ei riitä saamaan aikaan tarvittavaa liikettä.
On ehdotettu, että komissio antaisi julkisia moitteita laiminlyönneistä. Sekään ei tehoa Suomeen, koska olemme pitemmällä kuin monet muut EU-maat. Selviäisimme pienillä moitteilla. Painetta lisäävää kriisiä ei taas auta jäädä odottamaan, koska silloin on jo liian myöhäistä.
Jäljelle jää vain oma tahto. Niin yksinkertaista se on.