Talous- ja kasvusopimuksen ehtojen muuttelu on vahingoksi EU:n päätöksenteolle. Lissabonin sopimus on sekin vaarassa jäädä kuolleeksi kirjaimeksi.
Euroopan unionin vakaus- ja kasvusopimuksen kohtalo tuo mieleen pihojen hiekkalaatikkoleikit. Ensin sovitaan isojen poikien johdolla tiukat säännöt. Sitten käy ilmi, että kun isot pojat eivät pärjääkään leikissä näillä itse laatimillaan säännöillä, he vaativat niitä muutettaviksi - ja saavat tahtonsa läpi.
EU:n huippukokous saa tänään eteensä vakaus- ja kasvusopimuksen uusitun version, josta euromaiden valtiovarainministerit pääsivät sopuun sunnuntai-illan hätäkokouksessa. Ministerien kädenvääntö asiasta on jatkunut jo kuukausia, mutta pelin henki on koko ajan ollut sama. Saksa ja Ranska eivät pysty täyttämään sopimuksen ehtoja taloudenpidossaan. Sen sijaan, että edellytetty rangaistusmenettely otettaisiin käyttöön, ryhdytäänkin puhumaan sääntöjen muuttamisesta.
Suomenkaltaisen pienen maan näkökulmasta on piinallisen selvää, että vastaavassa tilanteessa oma neuvotteluvara olisi ollut olematon. Niinpä esimerkiksi Suomi ja Itävalta vastustivat sopimuksen ehtojen muuttelua, mutta Brysselissä valtiovarainministeri Antti Kalliomäki muiden mukana sai tunnustaa poliittiset tosiseikat.
Kyseessä on varsin tyypillinen EU:n kompromissi. Pinnalta katsoen sopimus on ennallaan, joten voidaan sanoa, että sen perusteisiin ei puututtu. Julkisen velan budjettialijäämä ei jatkossakaan saa ylittää kolmea prosenttia bruttokansantuotteesta. Saksan kohdallahan ylitys tapahtuu nyt jo kolmantena vuonna peräkkäin. Se on selvä budjettikuria vaativien sääntöjen rikkomus.
Ero entiseen on, että sopimukseen leivottiin nyt sisään pitkä lista poikkeuksia, joiden perusteella kolmen prosentin raja voidaan ylittää "väliaikaisesti". Näihin poikkeuksiin kuuluvat jopa Saksan 15 vuoden takaisen yhdistymisen kustannukset, jotka ministerit paperissaan yleistivät korrektiussyistä "Euroopan yhdistymisen" kustannuksiksi.
Lisäksi poikkeuksia voivat olla tutkimusta ja tuotekehitystä edistävät politiikat, kansainvälisen solidaarisuuden edistäminen eli kehitysyhteistyö, ja jopa Euroopan poliittisten tavoitteiden saavuttaminen eli maksut EU:n budjettiin.
Toisin sanoen jos hallitukset edistävät yhteistä hyvää tekemällä sitä, mitä niiden muutenkin pitäisi tehdä, ne voivat esittää sitä budjettikurin rikkomisen hyväksyttäväksi syyksi. Lisäksi valtiot saavat lisäaikaa ratkaista ongelmiaan. Se tarkoittaa todelliseen tilanteeseen sovellettuna sitä, ettei EU:n komissio ole hätyyttelemässä Saksan ja Ranskan johtajia epämiellyttävillä vaatimuksilla ennen näiden maiden parlamenttivaaleja.
Suuret maat söivät tällä menettelyllä käytännössä valtaa komissiolta, joka on ollut pienten maiden suoja juuri sille, että kaikkia kohdellaan unionissa tasapuolisesti. Tätä kehityssuuntaa ei voi pitää tervetulleena, ja unionin päätöksenteon uskottavuuden kannalta se on valitettavaa.
Vakaus- ja kasvusopimuksen ohella huippukokouksella on käsissään tänään toinenkin uskottavuusongelma. Kunnianhimoisia tavoitteita talouskasvusta täyteen ladattu Lissabonin ohjelma ei ole muuttunut sanoista teoksi läheskään koko unionissa. Ellei ohjelmaan saada tehoa, mitä virkaa on laatia hienoja tavoitteita? Kaiken tämän yllä leijuu lisäksi tieto siitä, että EU:n uuden perustuslain läpimeno Ranskan kansanäänestyksessä toukokuussa on tullut hyvin epävarmaksi, ja sen myötä edessä saattaa olla uusi ongelma vailla vertaa.