Demarit ja kepu ovat taas vastakkain. Eivät pelkästään sen takia, että toinen on hallituksessa, toinen oppositiossa.
Nyt kinataan oikeasta henkilöstä nousemaan korkeaan virkaan EU:ssa, kun Lissabonin sopimus lopulta astuu voimaan ja EU saa presidentin ja ulkoministerin.
Julkisen keskustelun perusteella eripuraa on siitä, koska, missä vaiheessa ja kenen pitäisi lobata ketä. Ja sen päälle pitäisi vielä ratkaista ajetaanko yhdellä vai kahdella hevosella, tavoitellaanko kumpaakin hommaa suomalaiselle.
Demarien ex-puheenjohtaja Eero Heinäluoma on vaatinut hallitusta kannattamaan demarien toista ex-puheenjohtajaa Paavo Lipposta. Hallituksen sisällä taas on syntynyt närästystä siksi, ettei mihinkään korkeaan EU-virkaan voi kovin reippaasti, ainakaan julkisesti, lobata ketään. EU:n presidentistä päättävät lopulta valtionpäämiehet, jotka toisiaan kytätessään eivät ole edes silmänräpäytyksellä paljastaneet korttipeliään.
Heinäluoman pitäisi tämä kuulemma tietää silloinkin, kun kameran punavalo syttyy.
Toisen puolueen ex-puheenjohtaja, eduskunnan puhemies Sauli Niinistö on sanonut julkisesti, että Suomi voisi aivan reippaasti työntää EU:n huipulle kahtakin ehdokastaan. Niinistö ei ole ihan pelkkä haihattelija näissä puheissaan. Hän sentään istui Euroopan Investointipankin johtajana useamman vuoden ja sai hyvän näkymän EU-rälssin nimityksiin.
Tarkkailijalle keskustelusta syntyy syvä hämmennys. Siis lobata pitäisi, mutta niin ettei se vaikuta lobbaamiselta. Eikä ainakaan vielä, ettei tulisi loukanneeksi ketään jonkun ehdokkaan taakse liittoutumalla. Ja sitten pitäisi kaiken päälle päättää, koetetaanko EU:n korkea virka saada Suomeen yhden vai kahden ehdokkaan voimin.
Britannian entinen pääministeri Tony Blair tuntuu käyvän häikäilemätöntä ja järjestelmällistä kampanjaa päästäkseen EU:n presidentiksi. Ja ihan julkisesti samaan aikaan, kun Suomessa pohdiskellaan, voiko julkisesti ilmaista pyrkyään.
Vaalirahoituksen jälkipuinti on vaatinut veronsa. Sotku vie huomion muista tärkeistä poliittisista kysymyksistä, kuten EU:n nimityksistä. Siksi vaalirahoitusta koskeva lakiesitys pitää saada äkkiä eduskuntaan ja laeiksi.
Muuten ne jyrää meitin, tällä kertaa Brysselissä.
Keskusta haluaisi EU:n ulkoministeriksi Olli Rehnin, joka on kepulaiseksi oikein kelpo mies. Se porukka joka vähättelee hänen englantiaan, ei ole oikein jyvällä englannin puhumisesta. Rehnin aksentti paljastaa hänet ilman muuta muuksi kuin syntyperäiseksi britiksi, mutta siitä huolimatta 99 prosenttia suomalaisista jäisi kielitaidossa kauaksi hänen taakseen.
Rehn on sitä paitsi heittänyt paluun Suomen politiikkaan mielestään. Hän sanoi Hesarin verkkosivuilla lauantaina, että on pyrkinyt kahdesti keskustan puheenjohtajaksi ja että kolmatta kertaa ei tule. Suomi on käynyt miehelle liian ahtaaksi.
Eurooppalainen laatulehdistö nosti esiin Paavo Lipposen, joka on muistelmiensa kirjoittamisen ohessa ehtinyt suunnittelemaan, lobbaamaan ja melkein rakentamaan kaasuputken Venäjältä Saksaan. Aika moni asiantuntija on sitä mieltä, että brittien ex-pääministeri Tony Blair on torpattu syrjään Eurooppa-neuvoston pysyvän puheenjohtajan eli presidentin tehtävästä, jolloin hommaan pitää hakea joku muu.
Silloin se joku muu olisi Paavo Lipponen. Häntä on luonnehdittu harmittomaksi pienen maan ehdokkaaksi, jolla kuitenkin on painavaa sanottavaa. Oikein ja väärin. Lipponen ei ole harmiton, mutta hänellä on silti paljon sanottavaa Eurooppa-asioissa.
Esimerkiksi Lipposen Brüggen puheesta riittää muisteloita yhä. Puheessa Suomen silloinen pääministeri luonnosteli EU:lle muun muassa omaa perustuslakia ja vahvempaa otetta ulkosuhteissa. Se oli kaukokatseista ja jäi monelle mieleen.
Kysyä voi, monestako puheestaan nykyinen pääministeri tai presidentti tullaan muistamaan maailmalla tai edes Suomessa?
Korkeita EU-virkoja kannattaa pyytää, vaikka mahdollisuus niiden saamiseen olisikin minimaalinen. Korkean tehtävän tavoittelu on aina myös signaali sitoutumisesta Euroopan ideaan, puhumattakaan vaikutusmahdollisuuksista.
Kaikki organisaatiot on tehty ihmisistä. Poikkeusta ei tee edes EU. EU-virkaan nimitetty ei muutu koskaan "eurooppalaiseksi". Hän on hautaansa saakka ennen muuta suomalainen, pohjalainen, oululainen.
Jos suomalainen saadaan todella merkittävään tehtävään EU:ssa, siitä ei ole todellakaan mitään haittaa. Pelkkä rankka pyrkiminenkin edistää Suomen asiaa.
Siis Rehn, Lipponen ja keitä teitä onkaan, pyrkikää niin peijakkaasti - ja julkisesti. Kainous on ideaali, josta ei oikeassa elämässä koskaan palkita.